Mietelauseita rakkaudesta…

Koska minä en kerro, niin sinä et tiedä. Koska sinä et kysy, niin minä en kerro…

Jos minulla olisi kaikki valta mitä maailmassa on, minä muuttaisin elämämme kulun sellaiseksi, että meillä olisi mahdollisuus rakastaa.

Sinä lupasit, että olet minun aina. Minä en luvannut olla sinun ja olen sitä vieläkin.

Kohtalo on joskus oikukas. Ensin se antaa, vain ottaakseen pois.

Jos meillä olisi aikaa, antaisimmeko sitä myös toisillemme?

Unohditko sinä minut jo? Minä en unohda sinua ikinä.

Kaiken muun olenkin jo sinulle kertonut, mutten sitä, että rakastan sinua vieläkin.

On vain yksi mutta ja se olen minä.

Rakkaus on turhaa. – Sitten olen minäkin.

Elämä ilman rakkautta on vain tyhjä kirjekuori. Kun elämässä asuu rakkaus, löytyy kirjekuoresta odottamasi viesti.

Hanna-Kaisa

Kyyttöjen kohtalo on viimein selviämässä

Luin tänään Hesarista pienen iloisen uutisen siitä, että maa- ja metsätalousministeriö esittää Sukevan vankitilalla asustelevien kyyttöjen uudeksi sijoituspaikaksi Kainuun ammattiopistoa Kajaanissa. Kaikki kyytöt eivät kuitenkaan mahdu yhdelle tilalle, joten loput kyytöt tullaan jakamaan muille opetusministeriön alaisille maa- ja metsätalousoppilaitoksille ja oppimiskeskuksille. Täten turvataan kyyttökannan säilyminen ja samalla arvokkaan geenipankin säilyminen.

Kyytöt tarvitsevat uuden kodin ensi kesänä, jolloin vankeinhoitolaitos lakkauttaa Sukevan vankilan yhteydessä toimivan karjatilan. Kritiikistäni huolimatta on hyvä, että asialle herättiin tarpeeksi varhaisessa vaiheessa ja kyyttöjen kohtalo on vihdoin asianmukaisesti selviämässä.

Hanna-Kaisa

PS. Hyvää syntymäpäivää sinulle äiti. Kun 33-vuotta sitten asuin vielä kolme vuorokautta sinun kohdussasi, niin olisitko uskonut, että minusta tulisi isona tällainen kuin minusta tuli? Enpä usko. Vaikka meillä on ollut omat ristiriitamme ja tulee varmasti edelleenkin olemaan, niin silti sinä olet minun ainoa äitini ja arvostan sinua sellaisenaan. Olet ihgu!

Botnian vastainen taistelu Uruguaissa…

Katselin äsken Ylen iltauutisia, jossa kerrottiin Botnian vastustuksesta Uruguaissa. Uutisointi sai mielestäni hiukan fanaattisen sävyn. Muistan olleeni itse Uruguain luonnonsuojelusäätiön puheenjohtajan matkaemäntänä Joutsenossa kesällä 2005. Hän halusi tutustua suomalaisiin sellutehdaspaikkakuntiin. Ikävintä ajankohdassa hänen matkaansa ajatellen oli se, että metsäteollisuus kärsi työnseisauksesta, joten tehdasalueilla oli tuohon aikaan hyvin hiljaista.

Annoin lausuntoja luonnonsuojelusäätiön tutkimusraportteihin. Kerroin teollistumisen historiasta maassamme, kuinka teollistuminen tavallaan sai aikaan aluksi hyvinvointiyhteiskunnan esiasteen. Kuinka eurooppalainen “sivistysajattelu” rantaantui meille Pohjolaan eurooppalaisten patruunoiden mukana, kuinka tehtaat perustivat kouluja ja päiväkoteja. Puhuimme ympäristösäädöksistämme ja globaalin markkinatalouden myötä menneestä yrityksen omasta vastuusta suhteessa työntekijöihin, ympäristöön ja paikalliseen etuun. Kävimme ympäristöinstituutissa ja allergiainstituutissa kuulemassa heidän asiantuntijalausuntojaan ja kiertelimme uutta ja vanhaa tehdasaluetta Pulpilla. Osa puheistani julkaistiin ymmärrykseni mukaan myös jossakin uruguailaisessa valtalehdessä.

Kun kuuntelin suomalaisen uutisryhmän uutisointia aiheesta, säikähdin että nyt olen varmasti itsekin jo jollakin yleisellä supon terroristilistalla, koska olen toiminut yhteistyössä Uruguain luonnonsuojelusäätiön kanssa. Toisaalta olen varmaan Uruguaissa yksi,harva suomalainen jota ei vihata.

Onneksi ainoa todellinen terrorisointiin viittaava asia uutisoinnissa oli suomalaisen uutisryhmän evääminen Botnian vastustajien taholta. Se varmasti loukkasi suomalaista sananvapautta. En vähättele sitä yhtään, mutta uutisoinnin sävy oli hiukan yliampuva. Kyse kun on uruguailaisten peloista. Mitä sellutehdas tekee joille? Miten ympäristöasiat on otettu huomioon? Mitkä ovat vaikutukset ihmisiin ja terveyteen? Aina kaikki uusi, suuri ja ihmeellinen pelottaa…

Tavatessamme kesällä 2005 luonnonsuojelusäätiön puheenjohtaja oli huolissaan hyvin yksinkertaisista asioista, kuten siitä, onko suomessa tehdasalueella asuvilla lapsilla tavattu keuhko- ja hengityselinsairauksia, astmaa, allergioita tai muita erityisoireita? Ovatko tehtaat aiheuttaneet ympäristökatastrofeja ja kuinka tarkka on ympäristölainsäädäntämme ja miten tarkkaan sitä valvotaan.? Millaisia haju- ja meluhaittoja tehtaista koituu ja kuinka työntekijöiden hyvinvoinnista pidetään huolta? Allergiainstituutti ja ympäristöinstituutti osasivat vastata aika realistisesti hänen kysymyksiinsä.

Itse olen ollut lähinnä huolissani kahdesta astiasta. Siitä, että metsäteollisuuden työpaikat valuvat maastamme pikkuhiljaa Etelä-Amerikkaan ja ellemme pian keksi jotakin innovatiivista ja kilpailukykyistä markkina-arvoa tilalle, tämä varmasti vaikuttaa kansantalouteemme pitkällä juoksulla erittäin raivokkaaksi. On idioottimaista, ettei tähän asiaan ole herätty vieläkään. Tällä hetkellä ammattitaitomme metsäteollisuudessa valutetaan ulkomaille vain koska “isoveli” ja tässä tapauksessa Botnia käskee. Toinen huolenaiheeni on taustalla häämöttävä syy sille, miksi metsäteollisuus siirtää puunjalostusta pois Pohjois-maista. Todellinen syy voidaan verhota kuinka hienoihin tuotantolukuihin ja vuodenaikalauseisiin tahansa, mutta pohjimmiltaan syynä on vähemmän tiukat ympäristösäädökset, jotka mahdollistavat tehokkaamman (taloudellisesti) tuotannon.

Nähtäväksi jää, kuinka käy Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson? Kuinka koko kansantaloutemme? Kaikki omassa maassamme riippuu siitä, missä vaiheessa päättäjät heräävät tajuamaan mistä tässä on pohjimmiltaan kyse. Entä kuinka paljon ympäristöpahaa Botnian kaltaiset yhtiöt ehtivät Etelä-Amerikassa aikaan saada, ennen kuin siellä herätään kiristämään ympäristölainsäädäntää samalle tasolle, kuin meillä Pohjois-maissa…

…huolissaan…

Hanna-Kaisa

Polarisaatio yhteiskunnassa…

Toissa iltana Punainen lanka käsitteli sitä, onko nykyään aivan kaikki kaupan? Haastateltavana oli kirjailija Anja Snellman kirjansa “Eläinkaupan tyttäret” johdosta. Tänään vastailin itse kesken muuttokiireiden työmaallani Ylen Aamu-uutisryhmän kyselyihin nuorten ongelmista, käytöshäiriöistä ja kaduilla esiin nousevista ilmiöistä. Molemmissa tapauksissa pirstaleisuus ja polarisaatio näyttelevät omaa rooliaan. Päihteiden käyttö, väkivallan eri muodot, syrjäytymisen periytyminen, prostituutio ja seksibisnes ovat aikakautemme ilmiöitä. Korjataanko tässä sitten lama-ajan lieveilmiöitä, vai johtuuko kaikki kaupallisuuden ja markkina-arvojen yleistymisestä. Siitä, että kaupalliset arvot ajavat inhimillisyyden ja ihmisyyden edelle. Luullakseni sekä että?

Yhteiskunnassa, jossa korostetaan individualismia, yksilön oikeuksia ja maksimaalisia nautintoja, inhimillisyys ja toisen huomioiminen eivät ole enää kovin suuressa arvossa. Anja Snellman pähkäili sen ajatuksen kanssa, että tavallaan nykynuoret ovat kasvaneet sellaiseen maailmaan, jossa aivan kaikki on kauppatavaraa. On oma moka, ellet osaa pitää itsestäsi huolta. Rakkautta ei koeta samalla tavalla sen enempää itseä, kuin toisiakaan kohtaan, kuten aikaisemmin. Jos koetaan, se tekee sinusta haavoittuvan, joten on pakko sopeutua myös siihen, että rakkauskin on kauppatavaraa. Asioita ja ilmiöistä ei enää paheksuta. Ajatellaan, että on yksilön oma asia, kuinka elämänsä elää ja mitä elämällään tekee. Suvaitsevaisuus, joka sinänsä jo sanana on mielestäni pelottava, koska suvaitseminen tarkoittaa aina eriarvoistavaa ajattelua, koska voidakseen suvaita jotain, on oltava ylempiarvoinen, kuin suvaitsemisen kohde, on ilmeisesti ilmiönä mennyt äärimmilleen. Nykyään suvaitaan myös se, jos joku tekee pahaa itselleen, koska se on kuitenkin yksilön oma asia. Ei haluta puuttua “toisten asioihin”, eikä siedetä sitä, jos joku niihin puuttuu. Esimerkkinä Anja Snellmanin kirjasta voi käyttää prostituutiota. Nykyaikaisen ajatusmallin mukaan minä omistan oman ruumiini ja silloin minä saan tehdä sillä mitä itse haluan. Ketään ei oikeastaan kiinnosta asian syvällisempi puoli, kuten esimerkiksi se, että lukuisten tutkimuksien mukaan prostituution taustalla on usein lapsena koettu turvattomuus ja kaipuu rakastavaan syliin, jota ollaan lapsena jääty ilman.

Sama pätee myös päihteiden käyttöön. Niin kauan kun yksilö vahingoittaa vain itseään päihdekäyttäytymisellään, siihen ei pidä mennä puuttumaan. On yksilön oma asia, jos hän haluaa pilata oman elämänsä päihteiden kanssa. Näin ajatellaan turhan usein myös nuorista. Kulttuuriin kuuluu kännääminen. Taustalla olevat inhimilliset syyt päihteiden ylikäyttöön eivät kiinnosta ketään. Tavallaan koko kulttuurimme on sairastunut arvottomuuteen ja todellisuuspakoiluun, josta päihteiden liikakäytössä on usein kyse.

Liiallinen suvaitseminen tavallaan siis lisää polarisaatiota. On helpompaa suvaita, kun lähteä pohtimaan todellisia syitä. Suvaitseminen on tavallaan osa todellisuuden pakoilua. Ongelmat maksumoituvat, kun niihin ei puututa ajoissa. Yksilötasolla ongelmat kasaantuvat yksille ja samoille henkilöille. Niillä joilla menee hyvin, menee entistä paremmin, mutta niillä joilla menee huonommin, menee entistä huonommin. Nykyisen kaltainen ajattelu muodostaa kokonaisia sukuja, joissa eletään syrjäytymiskierteessä sukupolvesta toiseen. Kukaan ei auta, kukaan ei puutu. Puhetta kyllä riittää, mutta tekoihin ei useinkaan omasta lähipiiristä käsin lähdetä. Osataan kyllä selitellä toisten käyttäytymistä, koska teoriatasolla tiedetään mistä on kyse. Yksilöt teoriahömpän taustalla jätetään kokonaan kuulematta. Ihminen elää omassa ympäristössään ikään kuin irrallisena osana. Suvaitsevaisuus näyttää nurjemman puolensa.

Itse ihmettelen, kuinka kauan me pystymme elämään tällä tavalla. Kuinka kauan yhteiskuntarakenne kestää kasassa kahtiajakoisessa ajattelumallissamme, jossa toisaalta suvaitaan aivan mitä vaan, paisti sitä, jos joku tipahtaa rattaista. Silloinhan sellaiseen ihmiseen luodaan vain sääliviä katseita auttamisen sijaan. Oma moka, kun et ollut kyllin vahva.

Itse haluaisin herättää kaikki inhimilliseksi itsensä vielä kokevat yksilöt kautta linjan taisteluun ihmisarvon ja olemassaolon oikeuksien puolesta. Kaikki ei voi olla kaupan, kaikessa ei tule kilpailla ja mitata omaa paremmuuttaan toisen huonommuuteen. Rakkautta, myötätuntoa ja aitoa auttamisen iloa ei pidä unohtaa. Ne kaikki jotka sydämessään tuntevat, että vielä sellaiseen kykenevät aidosti, älkää kadottako sitä itsestänne. Annetaan vielä tilaa romanttisuudelle, idealismille ja naiiveille unelmille, mutta ennen kaikkea inhimillisyydelle ja ihmisyydelle. Jokainen ihminen kaipaa huolenpitoa, rakkautta ja unelmia. Kannustusta, syliä ja halauksia. Ilmiöiden takana on aina ihminen. Niin “vanha juoppo”, “katutyttö”, “vajaamielinen”, kuin “linnakundikin” on pohjimmiltaan ihminen. Meistä jokainen on samoine tarpeineen, odotuksineen ja toiveinemme.

Hanna-Kaisa

“Elämysmatkailijana” vieraassa kodissa ja kaupungissa…

Olin perjantaina ystäväni Elmerin ja nyttemmin vaimonsa Riinan hääjuhlissa Turussa. Juhlat olivat oikein onnistuneet. Niissä oli hyvä tunnelma ja viihtyisä meininki. Toivon mukaan sukulaisten “kirkollinen hääjuhla” eilen Kuusankoskella on sujunut yhtä rattoisasti…

Vaikka olenkin tottunut nykyisin viettämään aikaani turistina Turussa joka toisen sunnuntain hakiessani tytärtäni isänsä luota viikonlopun vietosta, niin tällä matkalla sain erilaisen kosketuksen kyseiseen kaupunkiin. Kokeilin tavallani 24-tuntia sitä, millaista olisi asua Turussa ja olla turkulainen, koska en ollut tavallani missään” kylässä”, vaan minun kiinnekohtanani oli mukava, kaunis, valoisa ja viihtyisä “koti” aivan Turun keskustassa, jossa ei ollut lainkaan isäntäväkeä paikalla. Itseasiassa en edes nähnyt asunnossa asuvaa, vaan minulle tuiki tuntematon ihminen toi avaimet asunnon rappukäytävän eteen ja kertoi missä kerroksessa asunto sijaitsee. Lähtiessään hän sanoi vain: “olehan varovainen!” (mitä lie sitten tarkoittanutkaan?) Tästä eteenpäin sain elää 24-tuntia jonkun muun ihmisen kodissa, tavallaan “kuin kotonani.”

Kun vein tavarani asuntoon perjantaina ennen hääjuhlan alkua koin hetken aikaa väkisinkin sellaista oloa, että olisin ikään kuin” varkaissa.” Se johtui siitä, etten ollut ikinä käynyt kyseisessä asunnossa, eikä siellä tosiaankaan ollut ketään kotona antamassa minulle ohjeita kuinka siellä sopii olla. Katselin ympärilleni ja totesin, että minulla on näköjään kylpyamme, katsoin millaista musiikkia minun sopii kuunnella ja mitä kirjoja voisin halutessani lukea. Kaikki oli sinänsä ihan ok, koska asunnosta löytyi hyvää musiikkia ja mielenkiintoisia kirjoja. Asunto oli viihtyisä ja ihanan hiljainen. Kun oma kotini on täynnä lämpimän punaisia sävyjä, tuossa asunnossa sävytys oli rauhoittavan sininen. Tein itselleni pedin, levitin tavarani asuntoon, kävin suihkussa, meikkasin, laitoin tukkani, vaihdoin vaatteet ja lähdin häihin.

Lauantaiaamuna heräsin jo yhdeksältä. Laskin kylpyammeen täyteen vettä. Lojuin ammeessa ainakin tunnin,koska minulla ei kerrankin ollut kiire minnekään. Kylvyn jälkeen en jaksanut pukea päälleni, vaan makoilin pyyhkeeni kanssa pedillä ja rentouduin. Kun itsestä tuntui, että haluan nousta, katsahdin jääkaappiin, pohdin mitä söisin ja lähdin etsimään lähintä ruokakauppaa. Hetken etsin välineitä ruoanlaittoa varten, laitoin hyvän levyn soimaan ja laitoin ruoan tulille. Syömisen jälkeen otin kirjan käteeni ja nautin suunnattomasti siitä, ettei kukaan häirinnyt lukuhetkeäni. Koin saavani paljon voimaa ja energiaa pelkästään hiljaisuudesta ja rauhasta, jonka keskellä lauantaipäiväni vietin. Viihdyin itseni kanssa loistavasti ja minulla oli hyvä ja rauhallinen olo. Itseasiassa en olisi millään malttanut lähteä kotiin, koska tiesin asunnon omistajan saapuvan kotiin vasta sunnuntaina.

Siivosin kuitenkin jälkeni, keräsin tavarani ja jätin avaimen pöydälle. Elämysmatkani turkulaisuuteen oli ohi. Vaeltelin vielä jokivarressa, ihailin vanhoja puurakennuksia ja hiljaisuutta, joka ihmetyksekseni vallitsi aivan keskustan tuntumassa. Sieluni lepäsi kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa ympäristössä, josta myös ammensin voimaa itselleni jaksaakseni hektistä helsinkiläisyyttä.

Tänään asunnossa asuva palaa omaan kotiinsa. Toivon että olen jättänyt sen sellaiseen kuntoon, ettei siellä oikeastaan edes huomaa, että siellä olisi viikonloppuna ketään ollutkaan. Olemiseni voi toivoakseni huomata ainoastaan siitä, että jääkaapissa on valmista ruokaa, jota en viitsinyt lähteä raahaamaan Helsinkiin ja keittiön pöydän päällä on kukkakimppu. En olisi kyllä varta vasten vieraaseen asuntoon kukkia hankkinut, vaikka omassa kodissani pidänkin kukkasia ruokapöydällä, mutta kun hyvistä väistöliikkeistäni huolimatta morsiuskimppu lensi ensin omaan otsaani ja siitä sitten tippui suoraan syliini, niin ajattelin nyt sitten jättää sen vaikkapa kiitokseksi kodin lainasta asunnossa asuvalle ihmiselle…

Hanna-Kaisa

ISO KIITOS! Joskus pienetkin kiltit ja reilut teot muuttuvat henkisessä mittakaavassa suurteoiksi. Energiamääräni kasvoi tuon matkani ansiosta todella paljon. Jokainen ihminen näemmä joskus tarvitsee irtiottoa omasta arjestaan ja totaalista rauhoittumista täysin vieraassa, mutta viihtyisässä ympäristössä. Tällainen oli siis Hanna-Kaisan hiljaisuusriitti.

Uusin “harrastus”…

Määräaikaisessa työsuhteessa, joka päättyy 31.12.2007 on se jännitys, että tähän aikaan vuodesta pitää alkaa harrastaa työnhakua. Tämän viikon aikana uusimpiin harrastuksiini on kuulunut sitten työhaastatteluissa käyminen.

Keskiviikkona kävin haastateltavana Hesan nuorten ääni projektissa avoinna olevaan toimittajan paikkaan. Olen ylpeä siitä, että pääsin haastattelukierrokselle asti, varsinkin kun en ole ammatiltani toimittaja. Yllättävää ei liene se, että kakkoshaastattelukierrokselle kelpuutettiin vain oikeita toimittajia.

Samaisena iltapäivänä kävin valtakunnallisessa Vihreässä naisjärjestössä työhaastattelussa. Haastatteluni alkoi tuntia ennen hallituksen kokousta, jossa valinta tehtiin. Hakijoita oli ollut päälle 70 ja 10 haastateltiin. Sain eilen puhelun, jossa kerrottiin, etten tullut valituksi tähän tehtävään, mutta sijoituin hakijoista kärkisijoille. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi mukaan aktiivitoimintaan, koska olen “niin valloittava persoona, että vedän mukanani helposti kymmenen muuta uutta jäsentä.” Koska oma poliittinen “urani” on ollut paikkakunnan vaihdon vuoksi katkolla, saatanpa hyvinkin lähteä mukaan. On minulla ainakin ideoita paikallisyhdistystoiminnan tukemiseksi periferiassa, eli maakunnissa. En ole pahoillani siitä, ettei valinta kohdistunut minuun, sillä he valitsivat tehtävään pätevän naisen Vinosta.

Tänään menen ehkä elämäni jännittävimpään työhaastatteluun Nuorten Media Hattutehtaalle. Jännittäväksi haastattelun tekee eritoten se, että koen kyseisen työkohteen hyvin haastavana. Vaikka itselläni onkin kulttuurituottajan amk-tutkinto, niin en ole koskaan tehnyt puhtaasti kulttuurityötä, vaan aina sijoittunut enemmän tai vähemmän ongelmaisten nuorten pariin työskentelemään erityisnuorisotyöllisin keinoin. Toinen tilannetta jännittävä asia on tietysti se, että hakiessani kulttuuriseen nuorisotyöhön oman talomme sisällä töihin koen tavallani olevani epälojaali omaa kohdennetun nuorisotyön toimistoa kohtaan. En usko että minulla olisi varsinaista syytä kokea huonoa omaatuntoa, olenhan kulttuurituottaja ja kyseinen työ vastaa muodollista pätevyyttäni, mutta sen verran työnantaja uskollinen tyyppi olen perusluonteeltani, että koen huonoa omaatuntoa jo siitä, että hain kyseistä työpaikkaa.

Onneksi olen hakenut tasapuolisuuden nimissä myös oman toimiston sisällä avoinna olevaa toiminnanjohtajan vakanssia. Tässä kohden haastateltavia ei ole vain vielä valittu.

Kaikista mieluiten jatkaisin tietysti etsivän nuorisotyön parissa, koska olen tavallani päässyt sisälle siihen, mistä etsivässä työssä onkaan kyse. Minulla on kehittämisideoita, olemme aloittamassa työmuodon viemistä verkkoon ja koen olevani hyvin innoissani uusista työn tuomista haasteista. Harmi kun tässä työpaikassa vakanssini on vain sijaisuus…

Uskon ja luotan silti “johdatukseen” sen suhteen, että se minne minä tulen sijoittumaan lopullisesti työelämäni suhteen, se tulee määräämään suuntani ja tulen vielä löytämään oman paikkani ammatillisesti. Joskus voi olla myös huono asia, jos ihmisellä on kahdenlainen tutkinto. Sekä nuorisotyön, että kulttuurityön. Osaa vähän sitä sun tätä, mutta onko lopulta tosi hyvä yhtään missään? No, ilmeisesti olen ainakin hyvä kohtaamaan moniongelmaisia ihmisiä? Oli koulutukseni sitten mikä tahansa, niin heidän parissaan olen lähdes kokonaan oman työurani työskennellyt…

Hanna-Kaisa

PS. Työhaastattelusta suoraan kohti Turkua ja Elemerin ja Riinan hääjuhlaa… Elemerin polttarit oli piristävä tapahtuma tuossa keskiviikkona, vaikka nopea aikataulu ja äkkiä kyhätty toimintasuunnitelma eivät olleetkaan loppuun asti suunniteltuja. Kyllä sitä näköjään tapahtumaosaajan ammattitaidolla aina jotakin keksii. Saanhan nyt CV:en uuden merkinnän: suunnitellut ja toteuttanut POIKIEN POLTTARIT…

Nuorisokulttuureista…

Tämän päivän Hesarissa oli myös mielenkiintoinen ja pitkä juttu kapunkiosiossa nuorisokulttuureista. En kommentoi sitä nyt tässä sen tarkemmin, koska vien jutun mukanani huomenna meille töihin ja aion analysoida sitä työyhteisössämme huomenna tarkemmin. Tekeehän oma työyksikköni nimenomaan töitä kapungin keskustassa, nuorten parissa, jossa nuorisokulttuurit ovat jatkuvasti läsnä. Ehkäpä jatkan siitä aiheesta sitten huomenna lisää…

Nyt hyvää yötä Helsinki, Suomi ja koko globaali maailma!

Hanna-Kaisa

Kyyttöjen kohtalo kiinnostaa sittenkin monia…

Kirjoitin viime helmikuussa blogiini eduskuntavaalien alla huolenaiheeni otsikolla: “kuka pelastaisi kyytöt?”

Tämän päivän Hesarissa oli iso juttu sunnuntaiosiossa Kyyttöjen kuulumisista. Keväinen uutisointi Sukevan vankilan karjatilan lopettamisesta oli saanut yli 5000 ihmistä allekirjoittamaan kyyttöjen puolesta kerätyn adressin ja nyt kyyttökarjalle löytyisi uusia ottajia enemmänkin. Se on mielestäni hienoa.

Artikkelissa pohditaan vankeinhoidon suhdetta kyyttökannan ylläpitoon. Tilalla on työskennellyt keskimäärin 5-6 vankia kyyttöjen parissa ja jutussa mainitaan, ettei “moniongelmainen kyyttö ja moniongelmaiset hoitajat sovi hyvin yhteen…” Asiasta voi toki olla montaa mieltä, sillä lehmää kuvataan usein myös terapeuttiseksi eläimeksi.

Omaan korvaani karahti edelleen se, että suojelukohteena oleva Uno Sjöholmin 1925 suunnitteleman tilan peruskorjauskustannukset ovat syynä kyyttöjä ja arvokasta geenipankkia uhkaavaan häätöön tilalta. Tiedän toki vankeinhoidon perusparannusohjelman niukat määrärahat, eikä vankilan maatilan peruskorjaaminen ole listalla ensimmäisenä, mikäli toisessa vaakakupissa makaa asuinrakennusten ja laitosten perusparannus, mutta kulttuurihistoriaakin tulisi vaalia. Ei ole oikein jättää arvokasta vankeinhoidon arkkitehdin suunnittelemaa maatilaa homehtumaan pystyyn. Mieluummin se on sitten syytä myydä jollekin yksityiselle, vaan eiköhän Senaatti siitäkin pidä huolen, että näin tulee käymään…

Minulla on yksi ehdotus Hesarin artikkelissa esillä olleiden lisäksi. Mikäli kyyttökarja jaetaan ympäri Suomea, samaan tapaan, kuin ennen sitä, kun niitä alettiin koota kasaan, niin muutaman yksilön geenipankkeineen voisi varmaan sijoittaa Itä-Suomen aluevankilan sijoitusyksikköön Konnunsuolle. Siellähän on vastaavanlainen navetta ja vuosia kestänyttä kokemusta karjanhoidosta. Säilyisipähän arvokas geenipankki edelleen valtion hallussa… kyllä Konnunsuolla olisi tilaa laiduntaa myös Kyytöillä… Tähän asiaan voisi poliittinen idolini rva nykyinen oikeusministeri Tuija Brax ottaa pika pikaa jotakin kantaa, eikö niin?

Hanna-Kaisa

Demokratian toteutumisesta on pidettävä yhdessä huolta!

Lueskelin äsken Joutsenolehteä. Vuokko Liimatta (sit.) kirjoitti huolenaiheensa demokratian kaventumisesta Joutsenon kaupungissa. Tämä kirjoitus sai minutkin vielä ottamaan kantaa entisen kotikaupunkini ja ainaisen kotipaikkani asioihin täältä Helsingistä käsin.Olenhan oman valtuutettukauteni aikana tuonut lukuisaan kertaan esille niin valtuustosalissa, kuin julkisestikin oman huoleni kapenevasta demokratiasta ja kyseenalaistanut kuntalain toimivuutta joutsenolaisessa päätöksenteossa. Minusta on täysin epäloogista se, että mitä pienempi paikkakunta ja vähemmän päättäjiä, sen heikommin demokratia näyttäisi toteutuvan. Kun vertaan Joutsenon ja Helsingin päätöksentekoa keskenään, koen että nykyisessä kotikaupungissani päätöksenteon virheisiin, epä tasa-arvoon ja kansalaisdemokratian toteutumiseen kiinnitetään hyvin voimakkaasti huomiota. Sellaisia puolueryhmiä, jotka vaalivat tasa-arvoa ja demokratian toteutumista ei lynkata, vaan niille nostetaan hattua. Sellainen tarkkaavaisuus ikään kuin kuuluu helsinkiläiseen päätöksentekokulttuuriin, vaikka päättäjiä, virkamiehiä ja päätettäviä asioita on satoja enemmän kuin Joutsenon kokoisessa kaupungissa. Virkamiesten tekemiä esityksiä kyseenalaistetaan ja äänestetään nurin ja kaupunginhallitus ottaa jopa alistaakseen lautakuntien päätöksiä, jos voidaan osoittaa, ettei tasa-arvo ja demokratia ole toteutunut päätöksenteko prosessissa. Itse henkilökohtaisesti petyin joutsenolaiseen päätöksentekotapaan. Kaupunginhallituksella oli enemmän valtaa, kuin valtuustolla, virkamiehillä kaikista eniten yli luottamushenkilöiden. Olen Vuokon kanssa samaa mieltä siitä, että rivivaltuutetun asema oli mielestäni kumileimasimen asema. Se ei mielestäni palvele avointa päätöksentekoa, eikä taatusti tue kuntalain tavoitteita demokratian osalta. Tällä hetkellä seurailen kauhunsekaisin tuntein virkamiesjohdon halua juntata Joutseno osaksi Lappeenrantaa. Uskon että näin tulee joka tapauksessa käymään, koska niin on tavallaan jo etukäteen päätetty. Kuntalaiset voivat kuitenkin yrittää vielä lunastaa päätösvaltansa ja mielipiteen vapautensa kyseenalaistamalla päätöksentekokoneiston. Oli mielipiteesi sitten puolesta tahi vastaan, niin se tulee kuulla ja ottaa huomioon isoja, sekä pieniä päätöksiä tehdessä. Kuntalain nojalla sitä ei saa sivuuttaa sen enempää luottamushenkilöt, kuin virkamiesjohtokaan. Demokratiassa kun valta kuuluu kansalle ja luottamushenkilöt on valittu valvomaan tässä tapauksessa kuntalaisten etua ja viemään kuntalaisten mielipiteistä eteenpäin omiensa sijaan. Voimia Joutsenolle ja joutsenolaisille, luottamushenkilöille ja virkamiesjohdolle isojen päätöksien edessä. Seurailen tapahtumaketjua täältä pääkaupungista mielenkiinnolla.

Hanna-Kaisa

Koulut alkaa ensi viikolla ja nuoriso juhlii…

Tämän päivän Ilta lehdessä oli juttua tämän viikonlopun koulujen alkubileistä. Erityisesti poliisi aikoo varautua viikonloppuun huolellisesti. Alkavat koulut ja helteinen sää saattaa houkutella runsain mitoin nuoria juhlimaan.

Samainen toimittaja soitti eilen myös minun työpaikalleni. Hän kyseli aikooko oma yksikköni mitenkään erityisesti varautua tulevaan viikonloppuun. Kerroin toimittajalle että etsivän nuorisotyön näkökulmasta kaikki ns. massatapahtumaviikonloput yleensä vain “häiritsevät” meillä tehtävää työtä, koska omat ns. asiakasnuoremme hukkuvat suureen nuorisomassaan, jos sitten laisinkaan uskaltautuvat liikenteeseen sen sekaan. Toimittaja oli myös kiinnostunut siitä, miten koko Nuorisoasiainkeskus on varautunut koulujen alku viikonloppua ja kerroin, ettei meillä tietojeni mukaan ole mitään erityisoperaatioita. Neuvoin häntä olemaan yhteydessä SPR:n ja kyselemään heidän mahdollisia operaatioitaan, sillä heillä on perinteisesti ollut tapana vetää operaatioita koulujen alkaessa ja päättyessä.
Omassa yksikössäni Luotsissa on tänä iltana yksi työpari liikenteessä ja saas taas nähdä kuinka monta asiakaskontaktia tänä iltana massan keskeltä on löydettävissä. Meidän työmme funktiona kun on olla saavavilla niille nuorille, jotka jatkuvasti viettävät paljon aikaansa Helsingin keskustassa…

Yksi työpari on kuitenkin hyvä pitää liikkeellä tällaisena iltana. Vaikka teemmekin töitä tietyn marginaaliryhmän kanssa, on tärkeää nähdä myös ilmiöitä, joita koulujen alku, vappu, Taiteiden yö tms. tapahtuma aikaan saa nuorten maailmassa. Kautta linjan on ollut havaittavissa, että vuosi vuodelta nuorten alkoholin käyttö on lisääntynyt, ainakin ydinkeskusta-alueella. Kaljaa kaadetaan kurkkuun yleisillä paikoilla ja viikonpäivällä ei ole väliä. Mistä nuoret sitten ottavat mallinsa?

Ei tarvitse kun yksi helteinen päivä marhata pitkin Helsingin puistoja ja katuja, niin tajuaa tähän vastauksen. Puistot notkuvat “mäyräkoirien” kanssa retkeileviä aikuisia. Joka kadun kulmaan on kohonnut terassi, jotka notkuvat ja pullistelevat asiakkaiden paljoutta. Poliisi on joko kuuro, sokea, välinpitämätön tai yksinkertaisesti hampaaton kaupunkijuopottelun edessä. Enkä lainkaan puolustele itseänikään, sillä olen aika usein istunut tänä kesänä terassilla ja kerran jopa puistossa kaljaa kittaamassa. Moisesta on tullut ikään kuin kulttuurinen urbaani tapa.

Koska tapa on juurtunut urbaaniin kulttuuriin meillä aikuisilla, niin liekö se ihme, että nuoret toimivat esimerkkimme mukaisesti? Mitä isommat edellä, sitä pienemmät perässä. Kun itse olin teini-ikäinen oli päivän selvää, että katujuopottelu oli rangaistava teko. Se oli kiellettyä. Suurin osa nykypäivän nuorista ei edes tiedä sen olevan laitonta, kun puuttuu valvonta ja puuttuminen.

Me nuorisotyöntekijät olemme myös aika hampaattomia ilmiön edessä. Omat työntekijäni voivat kadulla toki käydä nuorten kanssa päihdekeskusteluja, mutta auttaako se todella mitään, jos keskustelun siirtää ympäröivään todellisuuteen? Tässäkö sitten tulos edellisen hallituksen kehnosta viinapolitiikasta?

Mukavaa koulun alkua kuitenkin kaikille jotka koulutiensä taas ensi viikolla aloittavat. Muistakaahan juopotella varovasti ja vastuulla!

Hanna-Kaisa

Lisätietoja LUOTSIN toiminnasta

(nöyrin anteeksipyyntöni, että sivut ovat edelleen päivittämättä…)

Taitaa olla vähän laiska tää toiminnanjohtaja?