Uusi koti turhan kallis…

Nyt olen vihdoin asettunut uuteen kotiini. Kaikki tavarat ovat pikkuhiljaa löytäneet paikkansa ja minä voin satojen tuhansien muiden suomalaisten alle keskituloisten tavoin olla onnellinen VVO:n kotiasuja. Vuokra on ehkä Helsingin keskiarvolla kohtuullinen, mutta silti se on minulle kallis, enkä tietenkään saa asumistukea, koska Kelan mukaan olen liian hyvätuloinen. Siksi joudun tekemään kahta työtä. Tarttis varmaan päivittää asumistukea Pääkaupunkiseudun vuokrien nousun mukaan?

Eilen aamulla isäni ja setäni saapuivat junalla Pasilaan. Tätini mies, joka oli eläkepäiviensä ratoksi etsinyt ja löytänyt minulle vuokrapakettiauton haki miehet asemalta, poimi vielä serkkupoikanikin kyytiinsä ja niin miesjoukko saapui tekemään minun muuttoani. Ilta viiteen mennessä tavarat oli muutettu, lamput paikallaan ja naulakot kiinnitetty seiniin. Miehet, jotka omien sanojensa mukaan inhoavat Helsinkiä ehtivät kuuden junaan ja takaisin kotiin Etelä-Karjalaan. Ihanaa kuitenkin kun on laaja suku ja peruskarjalainen tarve pitää omista hyvää huolta. Olen kiitollinen ja samalla ylpeä siitä, että synnyin Lähteen sukuun.
Kaikilla muuttaminen ei ole tänä viikonloppuna ollut yhtä ruusuilla tanssimista, kuin minulla. Perjantaina ystävättäreni soitti ja kertoi, että hänen tyttärensä ja tyttären poikaystävä olivat joutuneet asuntohuijarin uhreiksi. He olivat nähneet asuntoilmoituksen lehdessä, käyneet katsomassa asuntoa ja saaneet sen vuokrattua. Olivat jo tehneet vuokrasopimuksenkin ja maksaneet 1000€ takuuvuokria asunnon “omistajan” tilille. Kun perjantaina piti saada avaimet, vuokranantajaa ei saanutkaan mistään kiinni.

Opastin nuoret poliisin juttusille. Heille paljastui, että asunto, jonne he olivat tehneet vuokrasopimuksen oli oikeasti Holiday innin lomaosake, jonka ko. huijari oli vuokrannut itselleen kolmeksi vuorokaudeksi ja tänä aikana oli ainakin viideltä ihmiseltä huijannut rahat. Poliisit eivät luvanneet, että saavat huijarin kiinni, mutta ainakin rikosilmoitus olisi nyt tehty.

Onni onnettomuudessa oli se, että nuori pari sai kuitenkin vuokrattua itselleen uuden asunnon ja pääsivät tänä viikonloppuna hekin muuttamaan. Viimeinen vaihtoehto olisi ollut majoittaa heidät minun entiseen vuokra-asuntooni kunnes putkiremontti alkaa jotta olisivat saaneet lisäaikaa asunnon hankintaan. Tähän ex-vuokranantajani olisi ollut suostuvainen. Nuoria vain hirvitti entisen asuntoni vuokran suuruus. Onneksi asiat kuitenkin lopulta järjestyivät.

- Joka tapauksessa kodit ovat täällä Helsingissä aivan liian kalliita!

Hanna-Kaisa

Kuuleeko kukaan, auttaako kukaan?

Riemuitsin tuossa pari päivää sitten opetus- sekä työ- ja elinkeinoministeriön 15,5 miljoonan euron rahapotista nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. Rahasummalla aiotaan parantaa nuorten työllisyyttä, työpajatoimintaa, sekä madaltaa koulutuskynnystä. Oikein hyviä asioita kaikki.

Minun pelkoni oman työni näkökulmasta on kuitenkin se, että lisätäänkö määrärahoja liian myöhään? Onko enää optimaalista löytää etsivän työn avulla “kaduilta” nuoria mukaan työpajatoiminaan, tai muihin yhteiskunta-aktiviteetteihin, kun kaksi edellistä hallitusta ei tehnyt olemassa olevalle nuorten syrjäytymisongelmalle käytännössä mitään? Nuorten syrjäytyminen on edennyt valtavalla vauhdilla. Kun pohdin omaa asiakaskuntaamme Helsingin keskustassa ja ajattelen vaikkapa Salasuon viime syksyistä tutkimusta nuorten ongelmien moninaistumisesta, niin en usko että tällä toiminnalla pystytään ratkaisemaan enää mitään.

Keskeinen ongelma on palvelurakenteessamme. Siinä, ettei nuorten tarpeet ole vieläkään saaneet jalansijaa palveluiden suunnittelussa. Nuoret eivät kiinnity olemassa oleviin palveluihin. Peruskoulujärjestelmä ja sen toimintakulttuurit ovat (anteeksi nyt vaan) vanhanaikaisia. Perin harva nuori kokee VIIHTYVÄNSÄ peruskoulussa. Vaikka koulu on täynnä kaikkien alojen asiantuntijoita, nuoret kokevat, ettei heitä oteta huomioon, ettei “niille voi puhua” tai “ne ei vaan tajuu”.

Kun liikutaan peruskoulun ulkopuolelle, niin sosiaalihuollon palvelurakenne istuu yhtä huonosti nuoren tarpeisiin, kuin terveydenhuollonkin tarjoamat palvelut. Nuori kun haluaa, että hänen asioihinsa otetaan kantaa HETI, eikä sitten kuukauden päästä, kun saa ajan vastaanotolle. Palvelurakenteemme jäykkyys ja joustamattomuus ei palvele nuoria asiakkaita.

Mitä sitten tulee niihin nuoriin, jotka ovat ns. syrjäytyneitä? Itseasiassa keskeinen ongelma ei olekaan se, että he olisivat jääneet palvelurakenteen ulkopuolelle, vaan se, että heillä on paljon viranomaiskontakteja, joskus jopa päällekkäisiä, heitä tavallaan autetaan monesta eri tuutista, mutta silti he voivat pahoin, eivätkä ole itsenäisesti kiinnittyneitä minnekään kohtaan tässä yhteiskunnassa.

Toivon, että nyt 2,5 miljoonaa euroa rahoitusta saaneella työpajatoiminnan etsivän työn käynnistämisellä pystytään saamaan edes jotakin aikaiseksi ja auttamaan joitakin nuoria mukaan työpajoihin ja sitä kautta koulutukseen tai työelämään. Huolenaiheekseni jää edelleen ne nuoret, joiden ongelmat ovat jo niin moninaisia, että heillä ei ole mahdollisuutta kiinnittyä työpajoihin, kouluihin tai työelämään.

Minusta koulupudokkuus on oire jostain. Se on oire pahoinvoinnista. Samalla tavalla, kuin mielenterveysongelmat, päihteiden käyttö tai itsensä viiltely. Näitä nuoria me kohtaamme omassa työssämme liian usein. Vaikka kuinka yrittäisimme kiinnittää henkistä pahoinvointia potevan nuoren työpajaan, kouluun tai työelämään, hän ei pysy siellä, koska hänen henkinen jaksamisensa ja oma identiteettinsä eivät kerta kaikkiaan riitä.

Tällaisessa näennäisen hyvinvoinnin yhteiskunnassa, jossa työ, kiire, hedoismi ja itsensä toteuttamisen pakko sanelee elinrytmiämme suurimpia häviäjiä ovat lapset. Lapset kasvavat kiireen, turvattomuuden ja kuulumattomuuden keskellä ja sopeutuvat. Lopulta alkavat oireilla, kun rytmi on liian rankkaa.

Itse toivoisin saavani palikoita auttaa niitä nuoria, joiden kohdalla ongelmat ovat jo kärjistyneet, jotka ovat jo osa palvelujärjestelmäämme, mutta eivät siltikään meinaa selvitä jaloilleen. Kuka keksisi sen viisasten kiven, jolla tämä kierre saataisiin katki?

Mikäli minä saisin päättää, niin resursoisin etsivän työntekijöitä tekemään työtään peruskouluissa ja bongaamaan jo etukäteen niitä nuoria, joiden syrjäytymispolku on mitä todennäköisin. Luulen että näin nuoria voitaisiin auttaa jo ennen kuin syrjäytymispolku pääsee muodostumaan sellaiseksi, ettei paljoakaan työpajatoiminnan tyyppisillä “kevyillä” keinoilla ole enää tehtävissä. Katutyössä tarvitaan usein jo kriisityön taitoja.

Hanna-Kaisa

” Hyvä sosiaalipolitiikka on parasta kriminaalipolitiikkaa” vai onko?

Kävin eilen hyvän keskustelun rikollisuudesta ja sen ehkäisystä. Olen aina 100% seisonut otsikossa mainitsemani suomalaille sopivan ajattelumallin takana. Eikä ihme, sillä onhan se suoraan myös Vihreän liiton kriminaalipoliittisen linjapaperin otsikko. Monet tutkimukset osoittavat, että vankiluku korreloi huostaanottojen määrän kanssa. Varhaisella puuttumisella (neuvola, päiväkodit, koulut jne.) voidaan ehkäistä rikollisuutta. Vankiloissa asiakkailla on keskivertoa useammin ADHD tai lukihäiriö. Perusteiden rimpsu on pitkä.

Asialla on kuitenkin myös toinen puolensa, jota en ole ihmeemmin tullut ajatelleeksi, ennen eilistä. Yhteiskunnan tasolla syrjäytyneistä puhuttaessa puhutaan marginaaliryhmästä. Kuulin eilen asiantuntijaväitteen, että myös rikollisen elämän tavan keskuudessa vankiloihin päätyvien ja kiinnijääneiden kohdalla puhutaan myös marginaaliryhmästä. Vankiloihin päätyvät “epäonnistuneet” rikolliset, joilla kiinnijäämisriski on suurempi juuri edellä mainituista tutkituista syistä. Tästä johtunee myös vankiaineksen korkeat ADHD, lukihäiriö, päihde- ja mielenterveysongelmat. Todellisuudessa rikollisuus on paljon laajempi ilmiö, mitä vankitilastot tai rikostilastot antavat ymmärtää, sillä kaikkia rikoksia ei koskaan paljasteta, eikä niistä jäädä kiinni. Mielenkiintoinen näkökulma. Ammattitaitoisimmat rikolliset eivät siis ole mukana näissä tilastoissa, joihin kontrollipolitiikkamme nojaa.

Oli niin tai näin, niin omaa ajatusmaailmaani, jota on selkeästi leimannut putkinäköisyys, omasta ammattitaustastanikin paljolti johtuen, tämä eilen käyty keskustelu ainakin laajensi aika tavalla. On tavallaan mahtavaa oivaltaa uusia asioita ja näkökulmia myös aikuisiällä. Olen luullut olevani kriminaalipoliittinen maallikkoasiantuntija, mutta ehken olekaan ymmärtänyt koko rikollisuusilmiötä laajuudessaan.

En väitä, että yhteiskunnallisilla väliintuloilla tai kontrollipolitiikalla päästäisi koskaan puuttumaan ilmiön koko laajuuteen. Se ei liene mahdollista. Toisaalta moraalimme löyhistyminen on kyllä johtanut siihen, että pääsääntöinen ajatus on, että mitä tahansa saa tehdä, jos ei jää kiinni. Rikos muuttuu rikokseksi vasta kun on selkeää näyttöä siitä.

En kuitenkaan eilen käymäni keskustelun pohjalta lähde muuttamaan ajatustani hyvän sosiaalipolitiikan vaikuttavuudesta syrjäytymiseen ja sitä kautta rikollisuuteen. Sille periaatteellehan koko hyvinvointiyhteiskunta on rakentunut, että heikommista yritetään pitää huolta ja pyritään ainakin jakamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta suhteellisen tasaisesti. Keskustelu vain laajensi omaa kapeaksi jäänyttä näkemystäni rikollisuudesta yhteiskunnallisena ilmiönä ja samalla antoi itselleni ajattelun aihetta. Ehkä pelkkä sosiaalipolitiikka ei riitä, tarvitaan myös moraalin vahvistamista. Tällä saralla lienee sitten kasvatustieteilijöillä ja eettismoralististeilla varaa keksiä, mitä seuraavaksi?

Hanna-Kaisa

Unelmia ja toimistohommia

Tässä sitä taas ollaan. – Nilkkoja myöten paskassa! Ei nyt sentään, mutta korvia myöten politiikassa. Meillä oli tänään Länsi-Helsingin Vihreiden hallituksen järjestäytymiskokous. Sen seurauksena olen tätä nykyä Länsi-Helsingin Vihreät ry:n tiedottaja, vedän tiedotus ja markkinointityöryhmäämme ja lupauduin mukaan yrittämään kunnallisvaaliehdokkaaksi uudessa kotikaupungissani. Nutustelin ajatusta tuossa illalla sohvan nurkassa ja tosiaan Helsinki alkaa jo tuntua kodilta. Karjalaiset ovat aina olleet hyviä sopeutumaan.

Vaan kyllä noissakin olisi jo kylliksi kahta työtä tekevälle yksinhuoltajaäidille, mutta kauhulla odotan mitä tuleman pitää viikon kuluttua torstaina pidettävässä Helsingin Vihreät naiset ry:n järjestäytymiskokouksessa. Ainakaan en voi lupautua sitä kautta enää uusiin luottamustoimiin, koska olen jo vaatimattomasti yhdistyksen puheenjohtaja.

Töissä on ollut mukavaa. – Pitäisiköhän alkaa huolestumaan? Edes pikaisesti mitata kuume? En muista koska työmotivaatio ja työn kehittämismotivaatio olisivat olleet näin korkealla, mitä nyt. Etsivän verkkonuorisotyön kehittämishanke etenee omaan tahtiinsa. Pikkupulinoita on tullut vain siitä, että kuka tekee verkossa ja mitä, mutta uskon että niistäkin selviydytään. Uusia yhteistyökontakteja on solmittu ja uudentyyppisiä yhteistyömuotoja kehitellään. Jopa paperihommat maistuvat pitkästä aikaa hyvältä, kun kokee että työllä on tarkoitusta ja asiat etenee ja ennen kaikkea työmuoto kehittyy.

Ihmissuhderintamalla on edelleen yhtä hiljaista kuin aina. Joskus pettämättömänä romantikkona pysähdyn miettimään, että teenköhän tämän itselleni ihan tahallaan? Kehitän kiirettä ja innoituksen lähteitä niin paljon kaikkialta muualta, ettei ihmissuhteille saati niiden pohtimiselle jää lainkaan aikaa. Vaikka olenkin romantikko, haluan olla realistinen romantikko ja ennen kaikkea JÄRKEVÄ. Järkevät ihmiset ovat rationaalisia, eivät haaveile, he keskittyvät työhönsä, vaikuttavat elinympäristöönsä ja yhteiskuntaan, ottavat vanhemmuuden vakavasti ja haluavat kehittää itseään älyllisesti. He tekevät “järkeviä asioita”. Näin minulle on ainakin opetettu.

Illalla kun väsyneenä kapuan parvisängylleni, ehdin ehkä kolme ja puoli minuuttia haaveilla, kunnes nukahdan. Sen kolme ja puoli minuuttia voinkin pyhittää hyvällä omalla tunnolla vuorokaudestani sen ajattelemiselle, että ehkä vielä kerran tulee vastaan joku, joka vie jalat altani. Ehkä vielä joskus kohtaan jotakin ylivertaista ja yhdessä silmän räpäyksessä tajuan: – hei juuri tätä olen etsinyt! Jos niin on kerran päässyt käymään, niin miksei muka voisi käydä toistekin? Nii, miksei? Vai hirttikö se eka vaihde liian lujasti kiinni?
- Todellisuudessa elän elämääni sen verran laput silmillä, että minut saa taatusti kampata, jos haluaa että saa jalat pois altani ja vain päin kävellessään joku “prinssi uljas” saattaa saada minut pysähtymään edes siksi silmän räpäykseksi.

Silti vanha Allannis Morrisette saa joskus kaipaamaan sitä, että niinkin voisi käydä. Myös minulle, kunnes havahdun ja muistan: – Pois se minusta, minähän olen se JÄRKEVÄ.

Kolmen ja puolen minuutin romantiikan kaipuustani muistuttaakseni jaan kanssanne yhden maailman yksinkertaisimmista rakkauslaulun lyriikoista (by Allannis) , joka kerta toisensa jälkeen kolahtaa minuun:

Head Over Feet

I had no choice but to hear you
You stated your choice time and again
I thought about it

You treat me like I’m a princess
I’m not used to liking that
You ask how my day was

You’ve already won me over in spite of me
Don’t be alarmed if I fall head over feet
Don’t be surprised if I love you for all that you are
I couldn’t help it
It’s all your fault

You love is thick and it swallowed me whole
You’re so much braver than I gave you credit for
That’s not lip service

You’ve already won me over in spite of me
Don’t be alarmed if I fall head over feet
Don’t be surprised if I love you for all that you are
I couldn’t help it
It’s all your fault

You are the bearer of unconditional things

You held your breath and the door for me
Thanks for your patience

You’re the best listener that I’ve ever met
You’re my best friend
Best friend with benefits
What took me so long

I’ve never felt this healthy before
I’ve never wanted something rational
I am aware now
I am aware now

You’ve already won me over in spite of me
Don’t be alarmed if I fall head over feet
Don’t be surprised if I love you for all that you are
I couldn’t help it
It’s all your fault

Hanna-Kaisa

Lautamiehiä, maalipurkkeja, lastensuojelua sekä kunnallisvaalia…

Uusi uljas kunnallisvaalivuosi 2008 on käynnistynyt. Työ kohti kunnallisvaalivoittoa on aloitettu ainakin täällä Helsingissä rinta rottingilla. Tavoitteet ovat korkealla ja itsellänikin on nyt jännät paikat, kun pohdiskelen hakeutuako ehdokkaaksi uuden kotikaupunkini kunnallispolitiikkaan? Huomenna järjestäytyy Länsi-Helsingin Vihreiden uusi hallitus, ensi viikon torstaina vedän kädet täristen ensimmäinen Helsingin Vihreiden naisten hallituksen kokouksen. Nyt on siis eräänlaisten elämänvalintojen aika.

Työmaalla olemme kauhunsekaisin tuntein vastaanottaneet uuden lastensuojelulain kaikkine haasteineen. Meidän toimialaamme koskettavat uudistukset ovat toki pieniä verrattuna toiseen isäntähallintokuntaan ja kiinteään kumppanitoimialaamme sosiaalivirastoon, jonka sisäistä tuskaa myötäelämme joka päivä omassa työssämme. Olemme nauttineet uuden lastensuojelulain mukana tuomista lukuisista koulutuksista. Sitä ovat antaneet milloin sosiaaliviraston lakimiehet, milloin suunnittelupäälliköt, milloin oma virasto ja milloin Stakes. Mitä enemmän opiskelen, sen mielenkiintoisemmaksi aihe käy. Kiinnostukseni lastensuojelua ja sosiaalityötä kohtaan kiteytyy yhä konkreettisemmaksi tavoitteeksi jatkaa opintojani sosiaalityön parissa.

Lastensuojelulain uudistus herättää myös huolenaiheeni. Hallinto-oikeuksille on siirtynyt sosiaalilautakunnilta päätösvaltaa. Asialla on puolensa. Toisaalta meidän poliittisten “maallikkojen” ei tarvitse enää tehdä raskaita päätöksiä tahdonvastaisista huostaanotoista, vaan sellaista asioista päätetään puolueettomassa hallinto-oikeudessa. Varsinkin pienillä paikkakunnilla se on suuri helpotus, kun asiakkaat ja päättäjät ovat liian tuttuja keskenään. Toisena puolena nostaa kuitenkin päätään pelko siitä, häviääkö inhimillisyys päätöksenteosta, kun päättävä elin on niin kaukana tavallisen perheen arjesta ja nojaa päätöksensä asiantuntijalausuntoihin. Jääkö perhe niiden jalkoihin. Tämä kaikki jää nähtäväksi. Henkilökohtaisesti minua suututtaa se, ettei ainakaan täällä meillä hallinto-oikeus ja sosiaalivirasto olleet neuvotelleet uuden lain marssijärjestyksestä vielä viime perjantainakaan, vaikka ensimmäiset asiat ovat jo edenneet hallinto-oikeudella valmistelusta ratkaistavaksi. Ehkä tämäkin pikkuhiljaa…

Lautamiesjärjestelmän uudistaminen on herättänyt paljon kiihkeämpää keskustelua, kuin uusi lastensuojelulaki. Ei se mitään, myös energiapolitiikasta, viheraluerakentamisesta ja Santavuoren sanomisista puhutaan lastensuojelulakia enemmän. Kertooko tämä sitten siitä, että onneksi lastensuojelu koskettaa niin pientä väestön osaa, ettei aihe herätä keskustelua keskivertoihmisissä?

Omassa elämässäni lastensuojelu on kuitenkin läsnä niin jokapäiväisessä työssä, kuin yksityiselämässäni. Uuden lastensuojelulain tavoitteet toteutuvat omasta kokemuksestani moitteettomasti. Ehkä me vihdoin pääsemme ulos siitä kummallisesta asemastamme muihin Pohjoismaihin nähden, joissa lapsista kodin ulkopuolelle sijoitettuina elää vain murto-osa erilaisissa laitoksissa tai ammatillisissa perhekodeissa. Muissa Pohjoismaissa ollaan monta askelta ja vuosikymmentä edellä meistä lapsen läheisverkoston kartoittamisessa. Onneksi se on nyt meilläkin lakisääteistä, että ensin kartoitetaan lapsen lähisukulaiset ja muu aikuisverkosto ja sitten vasta aletaan pohtia laitossijoitusta.

Tästä pääsemmekin sitten syvemmälle omaan arkielämääni, jonka täyttää remontti, maalipurkit, muutto ja vitutus. Vain harvoin, hyvin harvoin olisin kiitollinen, josko joku kaveri vuokraisi minulle MIEHEN muutamaksi päiväksi, mutta juuri nyt elämässäni on sellainen tilanne, että miehisillä taidoilla olisi käyttöä. Luulen että muutoin selviytyisin tilanteesta, jos en nyt helposti, niin kuitenkin selviäisin, mutta kun piti Lotankin mennä tänään kesken päivän sairastumaan… mutta elämä kannattaa! – Siihen on luotettava myös tänäkin vuonna!

Mahtavaa kunnallisvaalivuotta 2008!

Hanna-Kaisa Lähde