Valtionvarainministeriöltä lisää rahaa vankeinhoidon perusparannukseen!

Luin Joutseno lehdestä jutun Oikeusministeriön delegaatiosta Konnunsuon vankilalle. Olen myös useassa tilanteessa nostanut esille huoleni vankeinhoidon perusparannusohjelman etenemisestä, koska tilanne sisällä laitoksissa on todella huolestuttava. Konnunsuo ei todellakaan poikkea tilojensa ja kuntonsa puolesta vanhasta Kakolasta, jossa kävimme Vihreän liiton kriminaalipoliittisen työryhmän kanssa vierailulla lokakuussa 2007. Kakola on onneksi sulkenut ovensa ja tilalle on saatu moderni ja niin työolosuhteet huomioon ottava, kuin vankien oikeuksia paremmin toteuttava uusi laitos.Lehtiartikkelista sai käsityksen kansliapäällikön olleen hyvin järkyttynyt Konnunsuon tilanteesta. (vuotavia putkia, rikkonaisia ikkunaruutuja, hometta, pölyä ja yli 200 paljuselliä.)

Konnunsuon perusparannus ei siis mahdu tämän hallituskauden perusparannusohjelmaan, mutta on ensimmäisten joukossa v. 2011 alkavassa perusparannusohjelmassa. Tiedossahan on että EU on useaan otteeseen ottanut kantaa mm. paljuselleihin, joita tällä hetkellä on maassamme enää runsas 500 käytössä, joita oli yli 1500 vielä vuonna 2003. Konnunsuolla näistä jäljellä olevista paljuselleistä ( 2 vankia per selli) on siis liki puolet koko maan tasolla. Kerrotaan että hurjimmat visiot Konnunsuon kohdalla ovat, että laitos ajetaan niin huonoon kuntoon, ettei perusparannusta voida enää tehdä ja jonnekin Kouvolan seudulle rakennetaan sitten kokonaan uusi laitos samalla rahalla. Tämähän ei tietenkään pidä paikkansa!

Itse vihreänä vaikuttajana ja puolueen oikeuspoliittisen työryhmän sihteerinä en toivo tällaista vaihtoehtoa edes mietittävän, sillä Konnunsuo on kulttuurihistoriallisesti arvokas miljöö, itseasiassa Pelson lisäksi ainoa lähes alkuperäisellään säilynyt VHL:n arkkitehti Uno Sjöholmin suunnittelema asemakaava. Toinen itselleni arvokas näkökohta on se, että vaikkei ministeriöllä olekaan mitään sanottavaa Senaattikiinteistöjen suhteen, niin itse henk.koht. huudan ääneen sen puolesta ettei Senaatti antaisi kaikkien alueella olevien arvorakennusten (henkilökunnan funkkistalot yms.) mädäntyä pystyyn! Se olisi erittäin ikävää arvokkaan kokonaismiljöön kannalta.

Mietin vain, että millähän keinoin vankeinhoidon perusparannusohjelmaa voitaisi vauhdittaa? Millaisia keinoja siihen voisi olla? Tilanne on hieman sama, kuin silloin tällöin esiin nousseessa homekoulukeskustelussa. Nyt on tuotu esille EU:nkin taholta vankien oikeuksia ja olemme valtiona saaneet huomautuksia paljuselleistä yms. mutta se ei ole vielä kovinkaan paljoa antanut vauhtia kattavalle ja ripeälle perusparantamiselle. Olisikohan työsuojelunäkökulma näissä asioissa omiaan vauhdittamaan valtionvarainministeriön asenneongelmaa vankiloiden perusparantamisessa?

Toki rahan reikiä on muitakin. Kirjoitinhan vasta lastenpsykiatrian vakavasta kokonaistilanteesta. Sosiaaliturvauudistus vaatii oman osansa ja kuntien tukeminen lisääntyvän vanhusväestönsä kanssa vaatii myös lisärahoitusta. Vankeinhoito vaan on yleensä se asia, joka on helpointa unohtaa. Vaaditaan kovempia rangaistuksia, mutta samassa yhteydessä ei pohdita lainkaan sitä, millaisissa olosuhteissa vankeinhoitohenkilökunta työtään tekee. Ministeri Tuija Brax on saanut ansiokkaasti lisättyä vankeinhoidon määrärahoja sille tasolle, että henkilökuntaa on saatu lisättyä uuden vankeinhoitolain vaatimalle tasolle. Nyt toivoisin valtionvarainministeriön ottavan kantaa myös vankiloiden perusparannukseen ja vankeinhoitajien työolosuhteisiin sisällä laitoksissa. Uusiin virkoihin saatu henkilökunta tulee sitouttaa virkoihinsa ja luoda heille sellaiset työolosuhteet, joissa on hyvä ja turvallinen työskennellä!

- Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään kaikkea, paitsi sellaista, mistä seuraa jotakin.

- Goethe-

Hanna-Kaisa

Perustulo kunnallisvaaliteemana

Me Vihreät olemme jo eduskuntavaaleista lähtien kantaneet ylpeänä mukanamme ajatusta perustulosta. Nyt se kirjattiin myös mukaan kunnallisvaaliohjelmaan, mistä olen äärettömän ylpeä. Äkkiseltään voi kuulostaa hullulta, että mitä tekemistä perustulolla muka kunnallisvaalien kanssa on, mutta sillä nimenomaan on.

Monin paikoin sosiaalitoimemme on ihan hyvin resursoitu. Sosiaalityöntekijöillä on laaja yhteiskunnallinen koulutus ja he ovat erikoistuneet ihmisten auttamiseen monilla erilaisilla elämän sektoreilla. Mitä sitten on monen sosiaalityöntekijän työtodellisuus työelämässä? Miksi he eivät viihdy kuntasektorilla työssä?

Tähän on etsitty syitä muun muassa työn vaativuudesta ja raskaudesta suhteessa liian pieneen palkkaan. Työssäjaksamisen ja palkkakehityksen välinen suhde on varmasti yksi merkittävä tekijä siinä, kun sosiaalityöntekijä pohtii omaa työpaikkaansa. Harvemmin julkiseen keskusteluun asti nousee sosiaalityöntekijöiden turhautuminen omassa työssään. Ihminen on saanut laajan yhteiskunnallisen koulutuksen ja omaa motivaation ihmisten inhimilliseen auttamiseen, mutta monin paikoin hän päätyykin toimeentulotukilaskelmien laatijaksi. Tämä varmasti madaltaa motivaatiota tehdä työtä.

Nyt päästäänkin sitten perustuloon, joka vapauttaisi sosiaalityöntekijän ammattiosaamisen ja resurssit muuhun tärkeään työhön, kuin toimeentulotukien laskemiseen, mikäli perustulojärjestelmä olisi olemassa. Tämä varmasti motivoisi ja palkitsisi työntekijää nykyistä enemmän ja lisäisi kuntien sosiaalitoimien houkuttavuutta työnantajana. Lisäksi sosiaalisiin ongelmiin päästäisi puuttumaan nykyistä tehokkaammin. Työntekijällä olisi aikaa kohdata asiakkaansa ja tehdä hänen kanssaan aitoa sosiaalityötä, ei pelkkää toimeentuloon tähtäävää sosiaalityötä.

Tässäpä iso haaste meille Vihreille avata asian tärkeyttä vaalikentillä ensi syksyn aikana. Meidän tehtävänämme on perustella perustulon tarpeellisuutta kaikista eri näkökulmista. Kuntavaaleissa näkökulmamme on selkeä. Vapautetaan sosiaalitoimen resurssit siihen työhön, jonka tekemiselle totisesti on maassamme nykyistä enemmän tarvetta!

- Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään kaikkea, paitsi sellaista, mistä seuraa jotakin.

- Goethe-

Hanna-Kaisa

Tässä LINKKI kunnallisvaaliohjelmaamme

Vihreitä terveisiä “Risto Räppääjän kotikulmilta”

Tällä kertaa en tyytynyt seuraamaan Vihreää valtuuskuntaa vain tv-ruudun läpi, vaan vietin eilisen ja tämän päivän sadunhohtoisessa Kartanonkosken vantaalaismiljöössä seuraamassa paikan päällä, kuinka Vihreä valtuuskunta hyväksyi kunnallisvaaliohjelmamme.

Ohjelmasta tuli näköisemme; tuore, avoin, yhdenvertainen ja ilmastoystävällinen, kuten monet lehdet ovat jo ehtineet mainostaa. Muutosesityksiä tehtiin paljon, kuten Vihreään tapaan kuuluu, mutta sunnuntain vastaisen yön aikana työryhmä sai niiden joukosta poimittua parhaat palat kasaan ja aamulla vältyttiin liioilta äänestyksiltä. Jopa pari omaakin ajatusta tuli sisällytettyä mukaan ohjelmaan, vaikka varsinaisesti en saanutkaan ohjelmasisältöön tällä kertaa puuttua.

Oikeusministeri Brax piti poliittisen puheenvuoron sydäntäni lämmittäneestä aiheesta, josta vasta perjantaina kirjoitin blogissani. Tavoitteena on muuttaa myös lievät pahoinpitelyt yleisen syytteen alaisuuteen. Hyvä niin, sillä silloin lähisuhdeväkivaltaankin päästään varmasti helpommin puuttumaan. Toinen miellyttävä asia oli se, että samassa yhteydessä poliisi velvoitettaisi tutkimaan, onko väkivalta toistuvaa.

Tuija otti myös Aamulehdessä kantaa tärkeisiin näkökulmiin perjantaina. Hän totesi joka viidennen nuoren olevan vaarassa syrjäytyä. Tämäkin kannanotto lämmitti mieltäni, koska myös perjantaina kirjoitin blogissani avointa vuodatusta valtiosihteeri Johanssonille nuorten syrjäytymisen ehkäisystä.

Tänään Jyrki Kasvi avasi meille valtuuskunnassa lasten- ja nuorisopsykiatrian kammottavaa tilannetta. Joka viides 8-vuotias poika on käyttänyt maassamme psykiatrian palveluita. Pahimmillaan perheneuvolaan joudutaan jonottamaan 1,5-vuotta. Rahaa on enemmän kuin koskaan, mutta miksei sitä kohdenneta oikein? Näihin Jyrkin esittämiin näkemyksiin minun oli helppoa yhtyä, niin poliittisena henkilönä, lapsen mielenterveysongelmien kanssa eläneenä ja avun saannin puolesta taistelleena äitipuolena, kuin etsivän nuorisotyön esimiehenäkin.

Näistä myös tuiki tärkeistä aiheista media ei niinkään uutisoinut, vaan keskitti uutisointinsa vesi- ja enegia-asoihin, joista meillä Vihreillä onkin ollut jo hallitukseen mennessämme selkeät omat kantamme, joista aiomme pitää kiinni. Tarja Cronberg esitti hyviä laskelmia siitä, että maassamme ei tarvita enää yhtään uutta ydinvoimalaa, uusia vesihankkeita ei tarvita, jos tehostetaan olemassa olevaa vesivoimakapasiteettia ja päästötavoitteiden saavuttamiseksi me tarvitsemme uusiutuvaa energiaa.

Myös Demareille heitetty haaste, jonka Anni Sinnemäki ilmastopolitiikassa heitti, oli mitä ilmeisimmin osunut ja uponnut, koska muutamat Demarit olivat jo ehtineet kommentoimaan asiaa, jotkut jopa tuohtuneina.

Mukavaa valtuuskunnassa oli, kuten aina. Erityisen ihanaa oli taas pitkästä aikaa nähdä tuttuja, samoin ajattelevia, persoonallisia ja hyvän tuulisia puoluetovereita ympäri maan.Nyt sitten paikallisia vaaliohjelmia työstämään!

- Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään kaikkea, paitsi sellaista, mistä seuraa jotakin.

- Goethe-

Hanna-Kaisa

Rakas valtiosihteeri Johansson…

Luin tänään puolihuvittuneena Jyty ry:n henkilöstölehdestä osiota: “Jyty kysyy.” Siinä valtiosihteeri Stefan Johansson puhui UUDESTA etsivästä nuorisotyöstä kuntien työpajatoiminnan tukena.

” Mistä ja miten nuoria etsitään?

- Etsijät jalkautuvat pareittain paikkoihin, joissa nuoret liikkuvat: kahviloihin, kaduille ja minne vaan. He ovat nuorisotyön ammattilaisia ja tietävät mistä hakea. Toiminta on nuorten jututtamista. Kotoa ei ketään haeta.

Tämä toiminta on uutta. Etsijöiden pitää itse löytää oikea muoto toimia. Ovatko he tällä hetkellä missään toiminnassa tai ovatko he kuulleet työpajatoiminnasta…”

HUH, HUH!

Haluan oikaista muutamia Johanssonin argumentteja, itseasiassa Helsingin Kaupungin etsivän nuorisotyön esimiehenä ja naisena, jolla on korkea ammatti-identiteetti.

Mitä on etsivä työ?

Etsivälle työlle on ominaista mennä työskentelemään asiakkaiden omaan ympäristöön/ viitekehykseen. Sen oletuksena on, etteivät kaikki apua tarvitsevat tunnista omaa avun tarvettaan, eivät osaa hakea apua ongelmiinsa, tai eivät tiedä kuinka apua haetaan.

Onko etsivä nuorisotyö uusi toimintamuoto?

Etsivää nuorisotyötä on tehty maassamme ainakin viidentoista vuoden ajan. Maassamme lähti liki yhtä aikaa käyntiin kaksi etsivän nuorisotyön hanketta Tampereella ja meillä Helsingissä. Molemmissa toiminnan aloittamista edelsi muutaman vuoden mittainen kartoittaminen ja päättäjien, sekä viranomaisten yhteinen huoli nuorten jengiytymisestä tietyille alueille, joka koettiin myös häiriökäyttäytymisenä. Täällä Helsingissä 1990-luvun alussa toiminnan ja kartoittamisen kohteena oli nimenomaan Asematunneli, joka oli muuttunut “Pohjoismaiden suurimmaksi nuorisotilaksi.” Samaan aikaan, kun aluetta ja sen ongelmia kartoitettiin, viranomaiset jalkautuivat myös nuorten pariin kartoittamaan mahdollisia yhdistäviä tekijöitä ja ongelmakenttää, myös moniammatillinen valtakunnallinen työryhmä kartoitti vimmatusti muista Pohjoismaista toimintamallia, jota lähteä mallintamaan myös Suomessa. Oslosta löydettiin “utesektionen” (= sektoriton, sektorien ulkopuolella) etsivän nuorisotyön toimintamalli, jota käytettiin pääosin huumenuorten tavoittamiseksi ja auttamiseksi ja siitä päätettiin soveltavin osin mallintaa sekä Tampereelle, että Helsinkiin sopiva, räätälöity etsivän nuorisotyön malli. Meillä Helsingissä etsivän nuorisotyön kohderyhmäksi valittiin laveasti sekä syrjäytyneet, että syrjäytymisvaarassa olevat nuoret. Myöhemmin etsivä nuorisotyö laajeni myös mm. Turkuun, Lappeenrantaan, Kuopioon, Jyväskylään jne.

Koska yleisimpien ongelmien, toiminta- alueen ja olemassa olevien ohjauspaikkojen kartoittaminen on olennainen osa etsivää nuorisotyötä, en allekirjoita Johanssonin kevyttä näkemystä siitä, etsijöiden pitää itse löytää oma muotonsa toimia. Etsivän nuorisotyön tekijöiden tulee tuntea nuorten elämää, ilmiöitä ja nuorisokulttuurista kenttää mahdollisimman laajasti ja osata peilata tätä laajempaan yhteiskunnalliseen toimijakenttään.

Etsivä nuorisotyö työmenetelmänä

Helsingissä tehdyt kartoitukset osoittivat nuorten ongelmien olevan moninaisia. Nuorilla esiintyi päihderiippuvuutta, rikkonaisia perhesuhteita, lastensuojelun väliintuloja, virheellisiä tai puutteellisia terveyskäsityksiä, rikollista oireilua ja/ tai ongelmia seksuaali-identiteettinsä ympärillä. Tästä syystä alusta lähtien oli itsestään selvää, että työtiimin tuli olla moniammatillinen, jotta nuoret saivat mahdollisimman laajasti apua erilaisiin ongelmiinsa.

Kun elämme 2000-lukua, nuorten ongelmat ovat entisestään moninaistuneet ja monimutkaistuneet. Mukaan ovat tulleet myös mielenterveysongelmat, velkaantuminen, koulunkäynnin vaikeudet ja elämän hallintaan liittyvät muut ongelmat. Tästä syystä en allekirjoita Johanssonin näkemystä, vaan väitän vastaan. Kattava (ja tarkoituksen mukainen) etsivä nuorisotyö vaatii tuekseen moniammatillisen työtiimin, jolla on sekä tarvittavaa ammattitaitoa kohdata nuorten ongelmia, että takanaan kunkin toimialan verkostot ja ajantasainen tieto ohjauspaikoista.

Voidaanko etsivällä nuorisotyöllä ohjata työpajoihin?

Mielestäni voidaan, mutta se ei missään nimessä voi olla toiminnan päätarkoitus. Mikäli etsivän nuorisotyön päätarkoitukseksi nousee vain yhteen elämän osa-alueeseen puuttuminen, siihen laitettu raha on kuin kaivoon kaatamista. Nuorten elämässä ongelmia ei voida sektoroid, vaan nuorta ja hänen ongelmiaan tulee lähestyä kokonaisvaltaisesti. Mikäli etsivällä työllä yritetään vain ohjata nuoria työpajoihin, niin toiminnassa ei toteudu lainkaan etsivän työn syvällinen tarkoitus, että nuori ilman ennakkoasennetta tulee autetuksi mahdollisimman kokonaisvaltaisesti.

Miksi vain katu ja kahvilat rakas Johansson?

Me omassa toimintayksikössämme olemme painiskelleet jo muutaman vuoden nuorten määrien, emme ongelmien laskun kanssa. Olemme kartoittaneet sitä, minne nuoret ovat kaduilta kadonneet. Olemme aloittaneet tämän vuoden alusta katutyön ohessa etsivän nuorisotyön tekemisen myös IRC-galleriassa, koska monet tutkimukset ovat antaneet viitettä sille, että nuorten IRC-galleriassa viettämä aika on yhä runsaampaa. Sitä kautta olemme pystyneet tavoittamaan “kadonneita” asiakasnuoriamme ja auttamaan nuoria takaisin mukaan tukiprosesseihin. Ei millään pahalla rakas Johansson, mutta minusta ministeriön esitys on hiukan epäasiantunteva ja hiukan aikaansa jäljessä!

- Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään kaikkea, paitsi sellaista, mistä seuraa jotakin.

- Goethe-

Hanna-Kaisa

TÄSSÄ VAADITAAN JOKU RAJA!

Huomasin tänään, että Vihreässä langassa Amnestyn toiminnanjohtaja oli kirjoittanut kolumnin otsikolla: Lex Brax. Tässä kolumnissaan hän kirjoitti äärimmäisen tärkeästä asiasta. Hän kirjoitti, että oikeusministeriö alkaa vihdoin kaavailla rikoslakiin pykälää, joka kieltää kidutuksen, vaikka sama asia on nytkin jo muilla sanoilla luettavissa sieltä. Sanana kidutuksen nostaminen mukaan antaa kuitenkin selkeämmän viestin. Kidutus on ja tulee olla rangaistava teko.

Toinen äärimmäisen tärkeä asia, josta hän kolumnissaan kirjoitti on pitkään jatkunutta väkivaltaa koskevan lain muuttaminen. En nyt muista, että ovatko lievät lähisuhdeväkivalta asiat aina olleet sellaisia, joissa ainoastaan asianosainen voi nostaa syytteen, vai muutettiinko tätä kohtaa jossakin vaiheessa (1990-luvulla?) perustein: etteivät väkivallan uhrit uskalla mennä lääkäriin tai tehdä poliisi-ilmoituksia, jos syytteen nostaminen ei olisi asianosaisen käsissä? En voi mitenkään tarkkaan muistaa, koska olen itse ollut 1990-luvulla vielä melko “nuori”, enkä seurannut politiikkaa kovinkaan aktiivisesti.

Monet tutkimukset kuitenkin osoittavat, että ihminen uhriutuu keskimäärin kolmannen lyöntikerran jälkeen. Uhriutunut ihminen ei kykene tarkastelemaan tilannettaan objektiivisesti. Tutkimukset osoittavat myös sen, (mitä jotkut naisjärjestöt tiukasti vastustavat uhrin syyllistämisen näkökulmasta, jota näkökulmaa itse kummeksun yhden naisjärjestön puheenjohtajana), että mikäli uhriutumista ei katkaista, uhriutumisesta tulee kierre, joka jatkuu parisuhteesta toiseen. Vaikka nainen (yhtä hyvin mies) pääsisikin eroon yhdestä väkivaltaisesta tai alistavasta suhteesta, hän hakeutuu seuraavaan samanlaiseen ja kierre on valmis. Siksi väkivallan uhrit, mutta myös tekijät tarvitsevat väliintuloja ja ammatillista apua. Ammatillista apua ei voida antaa, ellei viranomaiset pääse tekemään väliintuloa. Usein näissä tapauksissa sijaiskärsijöinä ovat myös lapset ja lasten uhriutuminen synnyttää uusia lähisuhdeväkivallan uhreja, sekä tekijöitä. Tiedän tässä kohtaa, että yleistän kärjistyneesti, sillä suinkaan kaikista väkivallan keskellä kasvaneista lapsista ei kasva aikuisena väkivallan tekijöitä tai uhreja, mutta liian monista kasvaa.

Oma lukunsa ovat myös väkivaltaisesti oireilevat naiset. Melkoista epätasa-arvoa edustaa sekin, että juuri naisen on äärimmäisen vaikea hakea tai saada apua omaan väkivaltaiseen käytökseensä, varsinkin suurimpien kaupunkien ulkopuolella. Johtuuko tämä sitten “äitimyytistä”, vai siitä että väkivalta mielletään helposti vain miehiseksi ongelmaksi… Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka sadan sivun mittaisen viestin, mutta säästän teidät onnelliset nyt siltä

Pohdin kuitenkin sitä, että lakimuutos pitkään jatkuneen väkivallan syytteen nostamisesta myös lievissä väkivaltatapauksissa saattaisi helpottaa myös naisten avun saantia väkivaltaongelmiinsa, koska miehillä kynnys nostaa syyte väkivaltaista naista kohtaan lienee vieläkin korkeampi, kuin naisen kynnys nostaa syyte väkivaltaista miestä kohtaan? Mikäli viranomainen pystyisi näissäkin tapauksissa tekemään sen, myös naisten väkivaltaiseen käytökseen ja hoitomuotoihin olisi pakko ottaa kantaa yhteiskunnan tasolla.

Tästä näkökulmasta seuraankin erittäin odottavana oikeusministeriön valmistelua.

- Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään kaikkea, paitsi sellaista, mistä seuraa jotakin.

- Goethe-

Hanna-Kaisa

Alla ote nerokkaasta PMMP:n sanoituksesta, jonka olisi ainakin syytä pysäyttää itse kukin pohtimaan mitä konkreettisia keinoja tällaisten kohtaloiden ennaltaehkäisemiseksi tässä yhteiskunnassa olisi mahdollista tehdä.

- Minusta tässä tarvitaan JOKU RAJA! :

Pmmp – Joku Raja

(myös video on karuudessaan nerokas!)

Aamulla tuntuu raskaalta pää.
Hiivin, kun en haluu herättää.
Sulla aikaa jäädä lepäämään,
vapaapäivä.

Pikakahvi ei auta mitään:
kolmenkin kupin jälkeen väsyttää.

Menen suihkuun,
pesen hampaat
enkä meikkaa.

Varhain torilla vilkasta jo.
Vanhat odottaa, aukeaako
lähipankin ovi ollenkaan,
niil on kiire.
Viimeisenä työpaikalla oon
– pitäisi vaihtaa yövuoroon.

Puen päälle työvaatteet.
Olen reipas.
Näitä päiviä on jo liikaa,
jokainen solu mussa huutaa:

Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut,
ja isken jollain millä sinäkin oot mua hakannut.
Mä astun harhaan taivaan tieltä
jonnekin pimeään, mut viedään sinne,
missä ei ees tarvitse nimeään.

Kaikki sanoo sävyyn säälivään:
oma vika kun tällaiseen jään,
mut en tiedä enää itsekään,
ketä pelkään.
En ole nainen, en yhtään mitään -
kidutettu eläin häkissään.

Olisitko hyvä mulle, jos mä oisin mukavampi?
Menen suihkuun valot päällä.
Sä et huuda enää koskaan.

Nostalgiaa ja kuuhulluutta…

Vanhojen päiväkirjojen selaaminen, sekä pienen “elämänkerran” sähköinen julkaiseminen sai minut näköjään muutoinkin nostalgiselle tuulelle. Olen tänään töissä toimintakertomusta kirjoittaessani surffaillut pitkin You tubea ja kuunnellut kaikki unohtuneet Roxeten, Madonnan ja Bad boys bluen kappaleet läpi. Olin jo unohtanut, kounka monta muistoa juuri johonkin tiettyyn kappaleeseen elämäni varrelta liittyy. Muistoja kotibileistä, automatkoista, ihastumisista, riidoista ja sopimisista.

No aika on varmaan nostalgialle onnen omiaan, kun täysikuu aina jonkun verran tekee minustakin kuuhullun. Minun kuuhulluuteni ei näy niinkään unettomuutena, enkä tunnusta muuttuvani ihmissudeksi, mutta luovaa energiaa pursuan joka kerta. Täyden kuun aikaan kirjoitan, laulan, keksin ideoita ja saan paljon aikaiseksi. Olen myös huomannut olevani sopuisampi, iloisempi ja riitaannun vähemmän. Jonkun verran myös idealistisempi ja romanttisempi.

Toivottavasti meissä kaikissa Vihreissä olisi hiukan saman tyyppistä kuuhulluutta, kun vihreä valtuuskunta viikonloppuna kokoontuu Vantaalle hyväksymään puolueen virallista kunnallisvaaliohjelmaa. Täten valtuuskunta saisi ujutettua sinne luovia ja innovatiivisia ehdotuksia, ilman isompia käden vääntöjä tai riitoja. Olisi mukava seurata sivusta sellaista kokousta.

Eilinen oikeuspoliittisen työryhmän ensikohtaaminen ainakin sujui mukavissa merkeissä. Ihmiset vaikuttivat innostuneilta, idearikkailta ja aktiivisilta. Kiitos!

- Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään kaikkea, paitsi sellaista, mistä seuraa jotakin.

- Goethe-

Hanna-Kaisa

Kuntaliitoskeskustelut kehiin!

Tänään oli Hesarissa kolmen ministerin (Brax, Kiviniemi ja Vapaavuori) yhteinen ehdotus neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestämiseksi Espoon, Helsingin ja Vantaan mahdollisesta kuntaliitoksesta. Toisaalla Espoon ja Vantaan kaupunginjohtajat älähtivät rajusti ehdotusta vastaan. Kaupunginjohtajat vetosivat demokratiaan. Vihreän valtuustoryhmän pj. Otto Lehtipuu täällä Helsingissä kannatti ministerien ehdotusta omassa kannanotossaan juuri siitä syystä, että neuvoa-antava kansanäänestys takaisi läpinäkyvän demokratian säilymisen, koska tällä hetkellä hänen näkemyksensä mukaan virkamiesjohdolla ja eritoten kaupunginjohtajilla on liikaa valtaa.

Mutustelin hetken mielipidekirjoitusta ja kannanottoa. Toisaalta kannatan aina ja kaikkialla kuntalaisten ensisijaista kuulemista ja läpinäkyvää demokratiaa. Kuitenkin Joutsenon taannoinen neuvoa-antavan kansanäänestyksen farssi makaa takaraivossani neonvaloisena varoituskolmiona.

Ehkä sitten kuitenkin parempi näin päin. Ensin kysytään kuntalaisten mielipidettä ja jos kuntalaiset näyttävät vihreää valoa, niin siinä tapauksessa voidaan alkaa hyvällä omallatunnolla liitosselvityksiä tekemään. Joutsenossa marssijärjestys oli toinen. Ensin alettiin kovaa vauhtia järjestellä kuntaliitosta ja sitten vasta kysyttiin kuntalaisten mielipidettä. Lopputulos oli dramaattinen ja kuntalaisten usko kuntapäättäjiin koki demokratiatrauman, jota siellä nyt Vihreiden aloitteesta analysoidaan ja paikataan hyvää vauhtia.

Vaikka kuntalaki velvoittaakin kuulemaan kuntalaisia valmisteilla olevissa asioissa, niin kyllä kuntalaisten mielipide on parempi varmistaa ennen kuin mitään peruuttamatonta ehditään sopia. Sen opin läheltä seuranneena Etelä-Karjalasta.

- Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään kaikkea, paitsi sellaista, mistä seuraa jotakin.

- Goethe-

Hanna-Kaisa

Taas Matti ja Matin naiset… (Kuronen, Forsius…)

Ahdistaa. Kansan syvä mieli, kuten myös omani on vihdoin painanut unholaan Matti Vanhasen seikkailut Susan Kurosen (nyk. Ruususen) ja Merikukka Forsiuksen kanssa ja yks kaks kaikki kolme ovat yhtä aikaa otsikoissa! Kauhea mediaryöpytys levähtää silmille niin internetissä, lehtien lööpeissä ja radiouutisissa.

Käräjillä puidaan loukkasiko Susan Ruususen (ent. Kuronen) kirjoittama kirja “Pääministerin morsian” Matti Vanhasen yksityisyyttä. Myös Merikukan eilinen loikka Vihreitä Kokoomukseen ylsi uutisotsikoihin.

Enemmän itseäni huolestuttaa se, miten keltainen media uutisoi asioita. Toisaalta peräänkuulutamme median vastuuta, mutta unohdamme hyvin helposti kuka keltaisen median palkat maksaa ja toiminnan rahoittaa. Kyllä ne olemme me rakkaat kansalaiset. Meidän uteliaisuuden ja skandaalin nälkäämme media tyydyttää. Me ostamme ja luemme.

Minusta Susanin kirja on kuin kenen tahansa naisen päiväkirja. Kyllähän tuollaista tapahtuu, 2000-luvulla, aikuisten ihmisten piireissä, jopa pahempaakin. Samanlaisia päiväkirjoja lojuu varmasti jokaisen kirjoittamaan taipuvaisen naisen pöytälaatikoissa. Erona meidän tavisten päiväkirjoihin on vain se, että Susanin päiväkirjan toinen päähenkilö (tunteiden kohde) on virassa istuva pääministeri. Oikeuden käyntiä ei tietenkään saa leimata niinkään se, että kyseessä on pääministeri, vaan se että se on ylipäätään julkaistu teos. Pystyykö tuomioistuin tarkastelemaan objektiivisesti asiaa, vai vaikuttaako pääministeriys ratkaisuihin, jää nähtäväksi. Asiantuntijat kuitenkin arvioivat tämän olevan tietynlainen ennakkotapaus siitä, mikä meillä tulevaisuudessa on julkista, mikä yksityistä. Tämä antaa varmaan myös linjauksia omaelämänkertojen ja muistelmateosten sisältöihin. Mitä saa julkaista ja mitä ei.

Tunnustan itsekin seuranneeni netistä oikeudenkäynnin vaiheita. Matti kertoo kirjan loukanneen häntä. Susan haluaa kyyneleet silmissä pyytää anteeksi. Tarkoitus ei ollut loukata.

Tämä tapaus tekee minut surulliseksi siinä mielessä, että on vaarallista jos kulttuurimme on muuttunut sellaiseksi, etteivät aikuiset ihmiset osaa tai kykene selvittämään asioitaan avoimesti, tunteitaan jakaen ja keskustellen. Toinen jättää tekstarilla ja asiasta ei enää sen koommin puhuta. Toinen kirjoittaa tunteistaan kirjan ja pari päätyy tuomioistuimeen ratkomaan asioitaan. Tällaista malliako me haluamme ihmisille jakaa? Näinkö kykenemättömiä olemme ihmissuhdetaidoissamme?

Oli niin tai näin, niin tämä tapaus todellakin linjaa yksityisen ja julkisuuden välistä suhdetta ja asettaa rajaa sille mikä yhteiskunnassamme on sallittua avoimuutta ja missä kohtaa loukataan avoimuudella toisen yksilöllistä suojaa. Tuomioistuimella on tämän asian kanssa nyt iso vastuu.

Alla lisää samasta aiheesta:

Kaikille käy joskus niin

Kurosen kirja

Poliittinen henkilö on julkinen eläin

- Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään kaikkea, paitsi sellaista, mistä seuraa jotakin.

- Goethe-

Hanna-Kaisa

“Hei, minä olen lautamies…”

Sain aamulla Helsingin kaupungin kansliasta kirjeen, jossa seisoi kaupunginvaltuuston pöytäkirjaote 31.1.2008. Pykälästä kävi ilmi, että minut oli valittu tämän vuoden loppuun ulottuvalla luottamushenkilön paikalla Helsingin Käräjäoikeuden lautamieheksi. Olin asiasta iloisen yllättynyt.

Lautamiesjärjestelmästä on keskusteltu viime aikoina varsin aktiivisesti erillaislla foorumeilla, kuten blogissani aikaisemminkin jo toin esille. Olen kokenut olevani jotenkin ulkopuolinen tähän keskusteluun, mutta tästä päivästä lähtien tiedän olevani yksi osallinen.

Omaa mielipidettä lautamiesjärjestelmän uusimisesta en toki ole osannut vielä muodostaa. Eihän minulla ole muuta kokemusta lautamiesjärjestelmästä, kuin muutamien oikeudenkäyntien osalta, jossa yhdessä olen ollut kantajana ja kahdessa todistajana. Yksi käsitteli pahoinpitelyä ja kaksi lapsen huoltoa ja asumista. Loppu käsitykseni muodostuu siitä, mitä olen kuunnellut muiden kokemuksia, näkemyksiä ja rikos- ja prosessioikeutta lukenut.

Toivon kuitenkin, mikäli lautamiesjärjestelmää lähdetään kovin radikaalisti uusimaan, että ehtisin kokeilla itsekin lautamiestyöskentelyä käsillä olevan vuoden kuluessa. Sitä ennen koen kuitenkin kaipaavani lisäymmärrystä lautamiesjärjestelmän toiminnasta ja merkityksestä oikeusprosessissa. Seuraavaksi keskitynkin siis opiskelemaan siitä lisää. Ehkä sen jälkeen osaan myös muodostaa ikioman mielipiteeni lautamiesjärjestelmän uusimisasiasta?

Joka tapauksessa koen kiitollisuutta elämäni ensimmäisestä Helsingin kaupungin luottamustoimestani ja toivon että suoriudun siitä osoittaen tarvittavaa luottamusta.

- Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään kaikkea, paitsi sellaista, mistä seuraa jotakin.

- Goethe-

Hanna-Kaisa

Raja vastassa: Ei valmisruokia päiväkoteihin!

Helsingin sosiaalilautakunta antaa huomenna lausuntonsa kaupungin aikeista
siirtää päiväkotiruokailu Palmian hoidettavaksi. Asiasta tekee vähintäänkin
kyseenalaisen jo se, että kaupunki aikoo keskittää entisestään ruokahuoltonsa
oma omistamansa liikelaitoksen hoidettavaksi, mikä tarkoittaa jatkuvasti sitä,
että muut yrittäjät jäävät kilpailussa kaupungin oman liikelaitoksen jalkoihin.

Tämän lisäski asiassa ei ole muutoinkaan järkeä. Päiväkodit huolehtivat maksua
vastaan lastemme päivittäisestä kasvatustehtävästä, jotta me vanhemmat voimme
käydä töissä ja tuottaa kaupungille verorahoja. Päivähoitomaksut tulee maksaa,
siitäkin huolimatta onko päiväkodeissa oma keittäjä, vai tuleeko ruoka
suuremmasta keskuskeittiöstä. Oma keittiö puolestaan vaikuttaa paisti ravinnon
laatuun, myös kasvatuksen laatuun. Lapset oppivat siinä muiden päiväpuuhiensa
sivussa kuinka ruoanvalmistusprosessi etenee, oppivat hyviä käytöstapoja,
oppivat kiittämään ja auttamaan keittäjää apulaisvuoronsa aikana.

Useiden tutkimuksien mukaan nykylasten ymmärrys siitä, mistä ruoka alunperin on
kotoisin on heikentynyt. Suoraa yhteyttä lehmän ja purkkimaidon, viljan ja
leivän, kasvimaan ja ruokapöydässä komeilevan salaattiannoksen, tai possun ja
palvikinkun viipaleiden välillä ei ymmärretä. Maatalouden tuotantoketjun
ymmärrys ja tuotteiden siirtyminen monien vaiheiden kautta ruokalautaselle ovat
sumentuneet. Minusta tämäkin on jo huolestuttavaa.

Mikäli päiväkotien ruoat aletaan kuskaamaan ruokapöytiin suurista
keskuskeittiöistä valmiiksi valmistettuina, muuttuu ruoka kokonaisuudessaan
joksikin, joka vaan tulee tuolta jostain. Samalla päiväkotien kodinomainen
toimintaympäristö kärsii suuren kolauksen.

Minusta päiväkotien tehtävä on osallistua yhteistyössä kotien kanssa tulevan
täysivaltaisen kansalaisen kokonaisvaltaiseen kasvatustehtävään. Tähän liittyy
myös se, että päiväkodeissa opitaan arjessa selviytyisen taitoja siinä missä
kotonakin.

Itse arvostan valtavasti itse valmistettua ruokaa ja haluan ehdottomasti, että
omat lapseni sekä saavat nauttia sellaista, että oppivat valmistamaan
itsenäisesti ruokaa. Minä en halua, että minun tulee maksaa päiväkodeille
päivähoitomaksua siitä, että lapsilleni annetaan päinvastaista mallia.

Mikäli yleisesti ajatellaan kasvatuksen olevan ensisijaisesti vanhempien
vastuulla, tulisi kaupungin myös tämän tapaisista aikeista käydä vuoropuhelua
meidän vanhempien kanssa ja esittää kysymys: “Mitä sinä haluat, että me teemme
sinun lapsesi päiväkotiruokailun suhteen?”

On kaksinaismoraalista toitottaa vastuun olevan vanhemmilla, kun yhteiskunta
tekee jatkuvasti inventioita lapsen ja vanhemmuuden välille. Me vanhemmatkin tarvitsemme oman koskemattoman reviirimme ja tässä kohtaa kulkee raja! Tähän en enää suostu!

Hanna-Kaisa

-Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään kaikkea, paitsi sellaista, mistä seuraa jotakin.

- Goethe-