“Olennaista on, että kaikki mihin ihminen voi vaikuttaa, on kyseenalaistettavissa.”

Niinpä niin, silmäilin eilen pitkästä aikaa läpi puolueemme periaateohjelmaa. Periaateohjelmat hyväksytään Vihreissä aina neljän vuoden välein ja nyt voimassa oleva periaateohjelma tulee siis puoli-ikäänsä 1,5-viikon kuluttua Mikkelissä pidettävässä puoluekokouksessa.

Tarkoitukseni ei ole avata teille periaateohjelmaamme, sillä halutessanne jokainen teistä pääsee lukemaan sen TÄSTÄ. Itseasissa haluan tarttua otsikkotasolle nostamaani yksittäiseen lauseeseen, joka sisältyy periaateohjelmaamme.

Henkilökohtaisesti pidän lauseessa olevasta asenteesta. Ilman kyseenalaitavaa otetta mitää muutosta ja kehitystä ei koskaan tapahdu. Jos halutaan kynsin hampain pitää kiinni siitä, mikä kerran on kiveen hakattu, toimitaan väistämättömän, eli kehityksen jarruna.

Huomasin taas eilen kuinka sellaiset ihmiset, jotka eivät pidä sen enempää kyseenalaistamisesta, kuin nykytilanteen muuttamisestakaan saavat ärtymyskynnykseni todella korkealle ja todella nopeasti. Koska avioerostani on jo jonkun verran aikaa, olin lähes unohtanut kuinka reagoin. (Tällä kertaa olotilan esillenousu ei ollut millään tavalla kytköksissä ex-mieheeni.) Reagointini on jopa huvittavaa. Varsinkin kun en mahda sille mitään, että paikalleen jämähtäneet ihmiset (heidän asenteensa) kertakaikkiaan ÄRSYTTÄÄ.

Se ei toki ole heidän vikansa. Heillä on täysi oikeus itselle parhaaksi katsottuun tapaan pitää vanhoista ja hyvistä asioista itsepintaisesti kiinni. Se että he pitävät niistä kiinni, ei ole henkilökohtainen hyökkäys minua vastaan. Se ei ole minulta mitään pois.  Siitäkin huolimatta, että itse intoonnun usein sellaisten ihmisten kanssa “tökkimään haavaa kepillä”. En halua olla ilkeä, mutta minä olen vain erilainen. Haluan että asioita kyseenalaistetaan, pohditaan mitä muita vaihtoehtoja voisi olla ja miten joku juttu voisi toimia vieläkin paremmin. Tihkun intoa aina, kun jokin vanha muuri murretaan uudenlaisen ajattelun tieltä. Tärisen riemusta kun maailmaa muutetaan. (Edellytyksenä, että olen maailman muuttumisen kanssa samaa mieltä…)

Ehkä huvittavinta on se, kuinka itse reagoin. Teen sen täysin tietoisella tasolla. Yksinkertaiseti ärsyynnyn. Tiedän että teen sen siksi, koska itse olen liian levoton ja kiireinen voidakseni jäädä kahta sekuntia pidemmäksi ajaksi jonkun yksityiskohdan kimppuun. Keskittymiskykyni ei riitä sellaiseen. Olen “suurten linjojen” ihminen, joka haluaa isolla kädellä muuttaa maailmaa. Ihminen joka saa järjettömän isoja säväreitä siitä, että on saanut jotakin palikkaa maailmankaikkeudessa siirrettyä johonkin toiseen asentoon.

OK. Minä myös pelkään. Pelkään jämähtämistä ja paikalleen juurtumista. Pelkään myöntää, että joku asia olisi hyvin siten kun se on. Haluan aina kääntää seuraavan kiven ja katsoa, että josko se kuitenkin voisi olla vielä vähän paremmin.  Ärryn koska koen muiden jämähtäneiden asenteiden rajoittavan omaa vapauttani nauttia muutoksista. Siitäkin huolimatta, että ymmärrän hyvin, ettei kukaan pidä omista hyviksi havaituista asioista kiinni vain ärsyttääkseen tai rajoittaakseen minua. En minä nyt sentään niin tärkeä henkilö ole.  Ärtymysreaktioni on vaan ihan spontaani. Huvittavan spontaani.

Minua yksinkertaisesti harmittaa ihmiset jotka on pysähtyneet paikoilleen maallisen elämän, normiston tai rakenteiden  asettamiin rajoituksiin; yleensäkin ihmiset, jotka pitävät härkämäisesti kiinni kaikesta, minkä ovat saavuttaneet, uskaltamatta kohdata mitään uutta.

Ärtymys nousee jo poskille, kun ajattelenkin miltä tuntuu, kun joku esimerkiksi uuden ihmissuhteen synnyttyä ei suostu muuttamaan mitään aikaisemmasta elämästään, vaan puolustaa kaikkia vakiintuneen elämän muotoja eikä uskalla lainkaan kuunnella tunteitaan. Minä olen tunneihminen. Spontaani sellainen, joten tunteiden liiallinen hallinta on naurettavaa.

Kummallisinta tässä kaikessa onkin se, että minä kunnioitan juuri kuvaamiani ihmisiä, siitäkin huolimatta, että he saavat minut ärsyyntymään sekuntin sadasosassa. Tunnen oloni turvalliseksi, kun ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat vahvoja kuin muuri ja järkähtämättömiä kuin kallio. He tasoittavat omaa räiskyvyyttäni ja spontauniuttani rauhoittavalla ja turvaa luovalla tavalla. Ihan kuten isänikin, jonka jäykät asenteet ärsyttää minua välillä ihan suunnattomasti. Tunnen itseni, sen miten reagoin ja mitä tarvitsen. Siksi annankin uppiniskaisten ärsyttää minua ihan kaikessa rauhassa.

Hanna-Kaisa

6- vuotta sitten…

Olimme eilen tulleet laivalta. Kävimme 24h riteilyllä Tallinnan edustalla. Olimme käyneet pois tullessamme Korkeasaaressa, jonne vihdoin ja viimein löysimme monen harhaan ajamisen jälkeen.  Ilma oli niin kaunis, että avomieheni Pekko  kulki shortseissa ja sandaalit jalassa. Kevään ensimmäisiä todella lämpimiä päiviä siis. Olimme iltayötä myöten ajaneet takaisin Etelä-Karjalaan. Anoppi on eilen muuttanut naapuristamme Helsinkiin.

On tiistai 6.5.2002. Laskettuun aikaan on vielä 2 viikkoa aikaa.  Klo. 13:00  on aika Etelä-Karjalan keskussairaalle ultraäänitutkimuksiin. Tutkimuksissa katsottaan tyttövauvan asento ja arvioidaan paino. Arvioitu paino 2 kg 600g ja pituus 48 cm. Vauvan asento normaali.

Illalla alkaa supistukset. Ei mitään hätää, koska laskettu aika on vasta 21.5. Supistukset eivät yön aikana laannu vaan yltyvät. Välillä on pakko kipristellä varpaita kipupiikkien aikana. 7.5.2002 soitan aamu viideltä sairaalalle. Käskevät pysymään rauhallisena.

Puolen päivä aikaan passitan mieheni hakemaan papereitamme neuvolasta. Soitan Lassen opettajalle kouluun. Lähdemme kohti sairaalaa. Olisin halunnut ostaa irtojäätelön, mutta siihen Pekko ei enää suostu. Saavumme Lappeenrantaan n. klo. 13:00.

Klo. 13:20 olen hoitajan vastaanotolla, kohdunkaula on 2,5 cm auki. Supistukset yltyvät ja hoitaja hälyttää nukutuslääkärin paikalle. Kun lääkäri vihdoin saapuu, ei epuduraalia voida enää antaa, sillä kohdun kaula on 7 cm auki. Saan  koudunkaulan puudutuksen, vain kolmeen kohtaan ja olo helpottaa.

Loppu synnytys meneekin sitten mukavasti rupatellessa. Klo 15:19 ihan uusi, ( todella äkäisen näköinen) tyttövauva  rääkäisee ensimmäiset henkäyksensä happea keuhkoihin. Isä saa leikata napanuoran poikki samalla, kun pyyhkäisee kyyneleitä poskiltaan. Siinä se nyt on: Lotta Elsa Annikki Summanen. Tyttö jota luulin, etten koskaan pystyisi saamaan, koska geeniperimäni on mitä on. Sama tyttö, joka eilisestä arvioinnista huolimatta painaa 3 kg 505g ja on 51,5 cm pitkä.

Ulkona paistaa aurinko, ilman lämpötila on hivenen yli 20 astetta….

Huomenna tuosta päivästä on kulunut tasan kuusi vuotta. Viime viikolla tämä elämää suurempi ihme oppi ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä ja lukemaan. Kesän tavoitteena on oppia uimaan ja kellon ajat kunnolla, sillä isi osti synttärilahjaksi “Hello Kity” rannekellon, vieläpä vaaleanpunaisen. Tyttö sai sen etukäteen, koska oli isin luona Turussa viikonloppuna.

Tänään väsäämme syntymäpäivien kutsukortteja. Päiviä vietetään sunnuntaina, äitienpäivän yhteydessä. Huomenna päiväkotiin ostamme kuitenkin pari pussia karkkeja, jotta synttäreitä voidaan viettää siellä oikeana päivänä. Se jos mikä on tärkeää.

Eikä tyttö tiedä, että käyn huomenna hakemassa sukulaisten hankkiman “kannettavan Rölli-tietokoneen” hänelle Espoosta, jonne se matkusti eilen Oulusta. Voin vain mielessäni hymyillen odottaa sitä, kuinka iloiseksi tyttö tulee, kun hän saa huomenna lahjansa.

Hanna-Kaisa