Dejavu…

Tänään silmääni sattui otsikko, jossa kerrottiin, että Johanna Tukiainen aikoo julkaista muistelmakirjan. Dejavun aikaan sai se, että Johanna aikoo kyllä kertoa kirjassaan suhteestaan Ilkka Kanervaan, mutta vakuuttelee että ei aio kirjoittaa mitään paljastavaa tai loukkaavaa. Ihan niin kuin olisin lukenut nämä vuorosanat jo joskus aikaisemminkin. Lausuntoa voisi syyttää jopa kopioinnista, sillä ainoa epäsuhta asia dejavussani on se, että aikaisemmassa versiossa nämä samat sanat oli sijoitettu Susan Ruususen, silloin Kurosen suuhun ja nyt ne on sijoitettuna Johanna Tukiaisen suuhun.

Ilkka ja Matti tosin eroavat varmasti sen verran toisistaan, etten usko Iken lähtevän käräjöimään Johanna Tukiaisen muistelmien vuoksi. Ikellä ei sentään ole a. virheellistä käsitystä itsestään, eikä b. syytä kiistää (enää) tapahtuneita tosiasioita.

Olen kuitenkin pohtinut näin naisnäkökulmasta tätä, mitä tämän tyyppinen toiminta kertoo kulttuuristamme. “Sikamiehiä” on aina ollut ja varmasti tulee olemaan, mutta nämä nykymimmit eivät jätetyksi tai nöyryytetyksi tullessaankaan häpeä hiljaa nurkassa, kuten joskus aikaisemmin, vaan nämä naiset haluavat, että koko maailmalla on oikeus tietää ja tunnistaa “sikamies” nyt ja jatkossa eteenpäin. Nämä tietävät arvonsa (joskin jälkikäteen) ja ovat valmiita ottamaan henkilökohtaisia riskejä oikeuksiaan puolustaakseen. Se on minusta hyvä asia, vaikka siinä saattaakin moni äijä katsella touhua huuli pyöreänä.

Vaikka kritisoinkin ankarasti Johanna Tukiaisen “tekstivietitemppuja” Hymylehden kanssa, niin tämän tyyppisiä, rehellisiä ulostuloja arvostan. Minusta niin Susan Ruususella, kuin tässä tapauksessa myös Johannalla on täysi oikeus jakaa kokemuksensa sellaisten ihmisten kanssa, joita sellainen sattuu kiinnostamaan. Kenenkään yli ei saa kävellä. Jos joku valta-asemansa taakse piiloutuva mies on toiminut tollosti ja aiheuttanut sillä mielipahaa jollekin naiselle, joka on kunnioittanut kyseistä herrahenkilöä, jonka ylläpitämä julkisivu näyttää varsin toisenlaiselta, mitä todellisuus, johon tämä nainen on tutustunut, niin siinä tapauksessa tällaisella naisella on täysi oikeus oikaista virheellinen julkikuva ja toimia ikään kuin varoittavana esimerkkinä muille. Tätä voisi kutsua jälkikäteen heränneiksi turvataidoiksi. Tosin Ilkan kohdalla varoittavia esimerkkejä luulisi olleen jo ihan kylliksi, että kuka tahansa tervejärkinen naisen olisi osannut siitä ottaa onkeensa. Silti löytyy aina niitä, jotka eivät joko tunne historiaa, tai eivät siitä välitä. Toivon mukaan tässä tapauksessa kupletin juoni ei seuraa kokonaan edeltäjäänsä ja vuoden kuluttua tätäkin muistelmateosta puida oikeudessa. Toivotaan että Johannalla on parempi säkä ja Ike osaa suhtautua teokseen ikänsä vaatimalla tavalla.

En uskoisi itsekään, että minä kirjoitan seuraavaa, mutta toivotan tuhannesti Johannalle onnea kirjahankkeessaan. Tehdään tästä vaikka naisten vallankumous. Nenille ei hypitä ja yli ei kävellä!

Hanna-Kaisa

6-vuotiaan kadehdittava identiteetti

Kuusivuotiaana ihmisen itsetunto on ehkä parhaimmillaan. Hän ei pelkää mitään, hän tietää kaikesta kaiken ja uskoo oppivansa mitä vaan.

Tänään on siis tyttäreni syntymäpäivä. Aamulla ajoimme polkupyörillä yhdessä päiväkotiin. Kesken matkan tyttäreni sanoi:” äiti, tiiätkö mitä vanhoille autoille tapahtuu?” Vastasin: “en, mutta kerrohan sinä.” Tytär jatkoi: “ne viedään romuttamolle ja niistä otetaan kaikki osat irti ja niistä rakennetaan uusia autoja.” En ehtinyt sanoa mitään, kun hän jatkoi:” kukaan ei ole muuten kertonut tuota miulle, mutta tiiätkö mitä, mie vaan tiiän sen, koska mie tiiän paljonki asioita ihan itestään.” Vallitsi hetken hiljaisuus ja jatkoimme matkaamme. Pian takaa kuului tyttäreni kirkas kailotus:” äiti, miltä siusta tuntuu, kun sie oot synnyttäny maailmaan suuren tietäjän?” Hämmennyin hetkeksi, enkä osannut sanoa mitään. Tyttö polkaisi vierelleni ja jatkoi: “sitä paitsi mie oon eläny siuta kauemmin. Mie olin tosi kauan siel siun mahassakin. Mie nimittäin ootin, et millon olis hyvä aika syntyä…” Sitten tyttö polkaisi ohitseni ja alkoi ihastella narsisseja tien varressa, eli lennosta vaan vaihtoi puheenaiheen maallisempiin kysymyksiin.

Jäin pohtimaan tyttäreni sanoja. 6-vuotiaalla on mieletön identiteetti. Hän toden totta on paras, kaunein ja aina oikeassa. Hän myös tietää sen, eikä hän sen ihmeemmin siitä edes välitä, koska hän ei itse voi asialle mitään.  Siksipä voinkin olla ylpeä siitä että synnytin maailmaan suuren tietäjän, vaikka se toisaalta kuulostaakin aika pelottavalta…

Hanna-Kaisa