6-vuotiaan kadehdittava identiteetti

Kuusivuotiaana ihmisen itsetunto on ehkä parhaimmillaan. Hän ei pelkää mitään, hän tietää kaikesta kaiken ja uskoo oppivansa mitä vaan.

Tänään on siis tyttäreni syntymäpäivä. Aamulla ajoimme polkupyörillä yhdessä päiväkotiin. Kesken matkan tyttäreni sanoi:” äiti, tiiätkö mitä vanhoille autoille tapahtuu?” Vastasin: “en, mutta kerrohan sinä.” Tytär jatkoi: “ne viedään romuttamolle ja niistä otetaan kaikki osat irti ja niistä rakennetaan uusia autoja.” En ehtinyt sanoa mitään, kun hän jatkoi:” kukaan ei ole muuten kertonut tuota miulle, mutta tiiätkö mitä, mie vaan tiiän sen, koska mie tiiän paljonki asioita ihan itestään.” Vallitsi hetken hiljaisuus ja jatkoimme matkaamme. Pian takaa kuului tyttäreni kirkas kailotus:” äiti, miltä siusta tuntuu, kun sie oot synnyttäny maailmaan suuren tietäjän?” Hämmennyin hetkeksi, enkä osannut sanoa mitään. Tyttö polkaisi vierelleni ja jatkoi: “sitä paitsi mie oon eläny siuta kauemmin. Mie olin tosi kauan siel siun mahassakin. Mie nimittäin ootin, et millon olis hyvä aika syntyä…” Sitten tyttö polkaisi ohitseni ja alkoi ihastella narsisseja tien varressa, eli lennosta vaan vaihtoi puheenaiheen maallisempiin kysymyksiin.

Jäin pohtimaan tyttäreni sanoja. 6-vuotiaalla on mieletön identiteetti. Hän toden totta on paras, kaunein ja aina oikeassa. Hän myös tietää sen, eikä hän sen ihmeemmin siitä edes välitä, koska hän ei itse voi asialle mitään.  Siksipä voinkin olla ylpeä siitä että synnytin maailmaan suuren tietäjän, vaikka se toisaalta kuulostaakin aika pelottavalta…

Hanna-Kaisa