Elämä, asenne ja rakkaus

”Ihminen voi löytää tarkoituksen elämälleen luomalla jonkin teoksen, tekemällä jonkin työn, kokemalla hyvyyttä, totuutta ja kauneutta, nauttimalla luonnosta ja kulttuurista tai kohtaamalla toisen ainutlaatuisen olennon tämän koko ainutlaatuisuudessa – toisin sanoen rakastamalla häntä. Ylevin tarkoituksen taju on kuitenkin varattu niille, joilta on viety mahdollisuus tarkoituksen löytämiseen työstä, elämyksistä tai rakkaudesta mutta jotka pystyvät omaksumaan sellaisen asenteen vaikeuksiaan kohtaan, että nousevat niiden yläpuolelle ja kasvavat ihmisinä.” (Viktor E. Frankl (1905–1997)

Löysin netistä sattumalta yllä olevan Viktor E. Franklinin ajatuksen, joka sai minutkin pohtimaan suhdettani maailmaan, luontoon, itseeni ja kanssaihmisiin. Lähinnä sitä, miten tarkasti koko elämä onkaan asenteesta kiinni.

Mikäli suhtaudut itseesi ja tekemisiisi negatiivisesti, et todennäköisesti tule koskaan kokemaan positiivista täyttymystä mistään mitä olet tehnyt, sanonut tai saavuttanut, vaan suret asioita joita jätit tekemättä, sanomatta tai saavuttamatta. Jos kiinnität huomiosi vain negatiivisiin asioihin, todennäköistä on, ettet kohtaa kuin niitä, sillä kaikki positiivinen jää sinulta näkemättä.

Miten sitten kehittää positiivista ajatteluaan? Kuinka oppia ajattelemaan, että lyödessäni varpaani tuohon kiveen minulle sentäs jäi 19 ehjää varvasta tallelle, joihin yhteenkään ei satu tippaakaan. Sillä tosiasiahan se on, että miksi surra yhtä varvasta, kun loput ovat ihan kunnossa?

Positiivisten asioiden odottamisessa piilee myöskin omat vaaransa. Jos odottaa hyviä asioita kiihkeästi, on vaarana joutua pettymään. Mutta mitä sitten? Kuka on päättänyt että ihmisen tulee välttää pettymyksiä ja kipua? Eivätkö molemmat kuitenkin kuulu inhimilliseen elämään?

No, yllä olevat Franklinin sanat pätevät kyllä helposti kaikkiin muihin elämän osa-alueisiin, mutta ei välttämättä rakkauteen. Rakkaudessa asiat eivät ole vain itsestä riippuvaisia, vaan rakkauteen tarvitaan aina kaksi. Jos toinen ei uskalla ajatella positiivisesti ja olla vastaanottavainen, niin siinä ei silloin enää edes positiivinen asennekaan auta, koska toisen puolesta ei kukaan voi elää ja tuntea. Jos toinen pelkää pettymyksiä ja sitä että minuun sattuu haluten vältellä sellaisia asioita, minkäs toinen sille pystyy tekemään? Ehkä sitten, jos kaksi samalla tavalla elämään, rakkauteen ja tunteisiinsa asennoituvaa kohtaa toinen toisensa voidaan päästä lähelle täyttymyksen tunnetta. Ihmiset vaan uskaltavat turhan harvoin asettua toisen eteen ilman miekkaa ja kilpeä ja kohdata tämän sellaisena kuin hän todellisuudessa on. Ilman ennakkoasenteita, kaunistelua tai odotuksia. Siitäkin huolimatta, että ne on useimmiten juuri ne omat odotukset joihin ihminen toisessa pettyy tullessaan pettymään.

Hanna-Kaisa