Elämän muuttuessa…

Elämässä on pystyttävä varautumaan hyviin ja huonoihin asioihin, hienoihin ja paskoihin päätöksiin ja iloisiin ja murskaaviin uutisiin. Tähän viikkooni on mahtunut molempia.

Keskiviikkoinen niskalaukaus Konnunsuon vankilalle oli maailman loppu.  Se oli sitä minulle, mutta myös isälleni, vankilan johdolle, koko henkilöstölle, Konnunsuon asukkaille, Lappeenrannan kaupungille, Etelä-Karjalan maakunnalle ja uskolle demokratiaan.

Seisoin Lasipalatsin edessä ratikka pysäkillä, kun oikeusministeri Barxin avustaja soitti minulle hallituksen iltakoulun päätyttyä ja kertoi tuloksesta. Silmissäni sumeni, sydämen ääni voimistui muiden äänien hälvetessä, kehoni alkoi täristä ja kuumat kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani. Juuri siinä keskellä Helsingin vilkasta keskustaa minun maailmani pysähtyi hetkeksi. Puheluita ja vietejä tulvi puhelimen täydeltä. Osa ihmisistä lohdutti minua ja minä puolestani lohdutin osaltani niitä rakkaitani, joita asia läheisimmin kosketti.

Myöhemmin kokosin itseni ja otin Vihreän liiton oikeuspoliittisen työryhmän sihteerin roolini ylleni ja tiedotin oikeuspoliittista työryhmää tyynenä iltakoulun lopputuloksesta.

Asiassa ei auta viha, ei katkeruus, ei suuttumus, ei surkuttelu. Konnunsuolla tehdään vankeinhoidon historiaa vuonna 2012, kun toimiva ja hyvin johdettu vankeinhoitolaitos sulkee ovensa. Se lakkautetaan palveltuaan 90-vuotta suomalaista oikeuslaitosta. Historian kirjoihin kirjataan: Vihreä ministeri Tuija Brax lakkautti Konnunsuon vankilan. Siltä se suurelle yleisölle aina myös näyttää. Demareita ei moiti kukaan, vaikka heidän ministeriövastuullaan Konnunsuo unohdettiin ja jätettiin oman onnensa nojaan mätänemään ilman perusparannusta. Hienoa olla tämän Vihreän ja kirotun kriminaalipolitiikan äiti, josta on tehty syntipukki tapahtuneelle. Hienoa että saan olla sitä konnunsuolaisena. Konnunsuon pikku Kaisa on niin onneton… (kyyneleet valuvat jälleen poskillani) Tässä vielä vinkkinä Vihreiden kriminaalilinjat, joissa ei todellakaan mainita vankiloiden lakkauttamisesta. Kehysraamit ja koko hallitus asian ratkaisivat.

Tänään kuulin isäni itkevän puhelimessa. Hän itki 30-vuotista vankeinhoitajan uraa, joka eilisellä hallituksen päätöksellä vedettiin vessanpöntöstä alas. Hän itki minunkin puolesta, kun olin tehnyt niin paljon työtä Konnunsuon säilyttämisen vuoksi. Hän itki kotiaan, työtovereistaan, ystäviään ja sitä miten epäoikeudenmukainen maailma tämä on. Minä kuuntelin.

Muutamaa tuntia myöhemmin istuin ystäväni Henrik Elonheimon kanssa kahvilla ihan siinä rikosseuraamusviraston kulmilla. Sain Parikkalasta puhelun. Minut oli valittu Parikkalassa avattavan alaikäisten turvapaikanhakijoiden asumisyksikön vastaavaksi ohjaajaksi. Valtava riemun ja helpotuksen tunne valtasi mieleni. Pääsisin kotiin täältä Helsingistä. Pääsisin toteuttamaan uusia ammatillisia haasteita mielenkiintoisessa työssä.

Myöhemmin soitin isälleni ja kerroin uutiset. Se suuri riemu ja helpotus välittyi isästäni tämän puhelun myötä. Pyysin häntä rullaamaan matot lattialta ja unohtamaan surunsa, sillä hänelle olisi taatusti tarvetta jo heti ensi viikosta alaken. Uusi työni Parikkalassa alkaa jo maanantaina, joten Lotta ja koira siirtyvät ensi alkuun papan hoteihin Konnunsuolle, kunnes saan meille kodin valittua Parikkalassa tarjolla olevista. Pappa lupasi että tyttö ja koira tulee hodettua ihan niin kauan kuin tarvetta esiintyy. Olin huojentunut paitsi siitä, että lapsen ja koiran asema tuli turvattua, myös siitä, että isäni sai jotain valoa tunnelin päähän. Hänestä muuttui surkeasta tärkeä.

Juuri äsken pohdin vielä päiväistä puhelua isäni kanssa. Eilen illalla kyläläiset olivat uumoilleet, että Konnunsuon vaankila otetaan varmaan seuraavaksi sisäasianministeriön käyttöön ja sinne perustetaan pakolaisten vastaanottokeskus. Sitähän valtiomme tekee, kun tiloja jää yli, riippumatta kuinka korvessa ne sijaitsevat. Tavallani aloin leikitellä tällaisella ajatuksella. Rouva Konnunsuolla olisi uutta käyttöä  ja minä, Konnunsuon pikku Kaisa, joka juuri on siirtymässä elämässään uudelle turvapaikka-asiain uralle saattaisin sittenkin toteuttaa nuoren tytön unelmani ja joskus olla Konnunsuolla johtajana…

Sittemmin vakavoiduin, sillä vakavilla asioilla ei saa leikitellä. Etelä-Karjalasta häviää kaikki 150  vankeinhoidon virkaa ja vastaavia työpaikkoja ei löydy koko maakunnan alueelta. Vankeinhoitaja ei hevillä pakolaisohjaajaksi muutu. Ihmiset revitään juuriltaan ja yhteisö nimeltä Konnunsuo hajoitetaan. Meidän puolueessa on turha enää koskaan suitsuttaa tämän jälkeen yhteisöllisyyden nimiin, jos samaan aikaan toisella kädellä hajoitetaan niitä.

Ihminen rakastaa kotiseutuaan ja kotiseutu ihmistä sanotaan.

-Täältä tullaan Etelä-Karjala!

Hanna-Kaisa

Uusi uljas vuosi 2009 on alkanut!

Täällä hän taas pitkästä aikaa päivittää blogiaan. Talviloma Etelä-Karjalassa on lusittu, Joutsenon kaupunki on siirtynyt hallintokunnallisesti historiaan ja Tuja Brax on elämänsä ensimmäisen kerran käynyt Konnunsuolla. Oma puheenjohtajakauteni Helsingin Vihreät Naiset ry:ssä siirtyi eletyksi elämäksi. Tässäpä nämä päällimmäiset historialliset hetket tämän vuoden alussa.

Täällä Helsingissä sataa tuttuun tapaansa vettä. Lumi tuli ja lumi meni. Mielialaan se vaikuttaa tietysti negatiivisesti, koska Etelä-Karjalassa oli sentään lunta ja pakkasta, eikä yksikään aamu maistunut niin takkuiselta kuin täällä.

Aamusavukkeen seurasssa parvekkeella pohdin tosissani, että onko tämä Helsinki oikeastaan edes ilmastollisesti enää suunniteltu kaamosmasennukseen taipuvaisille suomalaisille? Minä en ainakaan viihdy täällä ja yksi keskeinen tekijä on myös ainainen vesisade ja pimeys. Surullista että maatamme kuitenkin kehitetään edelleen Helsinkikeskeiseen suuntaan. Niin kuin kaikki riemumielin haluaisivat masentua talvisin!

Hajasijoittaminen on mukamas yrittänyt taistella tätä kehitystä vastaan. Paskat se mitään ole auttanut. Maakuntiin tungetaan uusia toimialoja samaan tahtiin, kun työpaikkoja vähennetään toisaalta. Koko talviloman ajan ei muita uutisia ole ollutkaan, kuin lomautuksia siellä ja lomautuksia täällä. Etenkin Etelä-Karjalassa uutisointi sai synkkiä sävyjä.

Kun edellinen lama häämötti 80-luvun lopulla se ei juurikaan koskettanut minun elämääni. Minun isäni työskenteli Konnunsuon vankilassa ja siihen aikaan oli itsestään selvää, ettei valtio vähennä työpaikkojaan. Nyt sekin turvaverkko on kuristunut. Konnunsuon vankilan yllä lepää edelleen lakkauttamisen varjo, eikä Katainen ole luopunut tuottavuusohjelmastaan.

Laitoin tänään avoimen työpaikkahakemuksen sekä Lappeenrannan, että Imatran kaupungeille. Minä haluan pois täältä. Itseasiassa tiesin sen jo ennen lomaani. Olen tiennyt sen jo pitkään.

14.1 päättyy hakuaika Parikkalaan avattavan alaikäisten turvapaikanhakijoiden asumisyksikön lukuisista työpaikoista. Vaikka lama on tulossa, näyttävät työnäkymät omia toimialojani ajatellen edelleen vähemmän synkiltä Etelä-Karjalassa mitä vuonna 2005, kun itse jouduin sieltä työn perässä lähtemään.

Uusi vuosi, uusi suunta, uudet ajatukset ja uusi mieli? Niinhän sen kai pitäisi olla. Silti minua puuduttaa. Puuduttaa tämä kelluva elämä, jossa ei ole päätä eikä häntää. Motivaatio on hukassa. Motivaatio sille, mitkä asiat ovat elämässä ylipäätään tavoittelemisen arvoisia. Työ, asema tai asiantuntijuus eivät enää jaksa houkutella. Ihmisen elämässä on pakko olla muitakin asioita. Muita asioita ei täällä kylmässä kaupungissa minulle ole. Ne muut asiat ovat muualla.

Tässä sitä vaan kellutaan ja katsellaan mitä tuleman pitää. Taas tänäkin Luojan vuotena 2009.

Hanna-Kaisa