Enää on kaksi yötä varsinaiseen vaalisunnuntaihin. Olen turuilla ja toreilla, sekä sähköpostissani saanut vastailla monien kansalaisten esittämiin kysymyksiin milloin mistäkin aiheesta viime viikkojan aikana. Minulta on myös kyselty motiivia miksi teen vaalityötä, miksi harrastan politiikkaa ja miksi juuri ne asiat ovat minulle tärkeitä, joita haluan ajaa eteen päin. Tämä on saanut itsenikin pohtimaan omia motiivejani ja syitä niille poliittisille teemoille, joita itse pidän tärkeinä. Olen tullut siihen tulokseen, että minulle poliittinen on hyvin henkilökohtaista.
Kun aikoinani valitsin puolueen itselleni, suurin vaikuttava motiivi oli Vihreiden ympäristön suojelu ja ydinvoimavastainen maine. Ydinvoimaa olen vastustanut lapsesta lähtien. Kun Tsernobylissä lojahti 1986, olin varhaisteini. Kävin koulua Konunsuolla 12 km Venäjän rajasta. Käsitykseni maailmasta ei ollut vielä kovinkaan laaja. Minulla ei ollut selkeää käsitystä siitä, kuinka kaukana Ugraina sijaitsi omasta kodistani. Tietoja tippui tipoittain. Myös aikuiset olivat huolissaan tilanteesta rajan takana.
Tätä ennen olin pelännyt ydinsotaa. Olin aina ollut salaa Neuvostoliiton puolella, koska minun pienen maailmankuvani mukaan vaikutti vaarallisemmalta se vaihtoehto, että USA heittäisi ydinpommin Neuvostoliittoon, kuin se että Neuvostoliitto tekisi sen USA:ssa. Kylmän sodan aikana kasvanut itärajan lapsi piti ydinsotaa varsin todennäköisenä. Itärajan lapsi kantoi sydämessään toivetta maailman rauhasta.
Tsernobylin onnettomuuden aikaan osasin pienessä päässäni yhdistää ydinvoimalaonnettomuuden ydinpommiin ja olin aikauisille vihainen kaikkialla maailmasa, koska olivat rakentaneet mokomia hengenvaarallisia laitoksia. Tästä varhaismurrosiän traumasta lähtien kannoin sydämessäni tietoisuutta siitä, että ydinvoimaa tulee vastustaa. Näin olen tehnyt siitä lähtien. Henkilökohtaiseti.
Toinen teema, joka on kiinnostanut kansalaisia aika paljon, on meriittini Vihreän Miesliikkeen varapuheenjohtajana. Kansalaiset ovat ihmetelleet miksi nuorehko naishenkilö haluaa parantaa miesten asemaa tässä yhteiskunnassa. Tähänkin minulla on henkilökohtaiset syyni.
Ensinnäkin kasvoin peruskouluikäni vankilan varjossa Konnunsuolla. Oma isäni oli vankeinhoitajan ammatissa. Konnunsuo oli tuolloin puhtaasti miesvankien vankila. Kasvuympäristöni täytti syrjäytyneet miehet. Vangithan edustavat yhteiskunnan syrjäytyneintä marginaalia. Tämä puhutteli minua omalla tavallaan.Olin kiinnostunut syistä, jotka johtavat siihen miten ja miksi joku henkilö päätyy vankilaan.
Vankien määrästä on aina valtaosa ollut miehiä. Miehet siis syrjäytyvät naisia helpommin ja pahemmin. Miesten keskinäiset hyvinvointierot ovat jyrkemmät kuin naisten ja miesten. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa tämä on huolestuttava ilmiö, jonka korjaamiseksi on pyrittävä tekemään myös poliittisia ratkaisuja. Se mitä olen työssäni ja ammatissani tämän ilmiön ehkäisemiseksi tehnyt ei yksin riitä. Myöskään se ei riitä, että miehet ajavat miesten asiaa ja naiset ajavat naisten asiaa. Tasa-arvon luominen on molempien sukupuolten yhteinen asia. Perinteisen sukupuolittuneen tasa-arvotyön lisäksi tarvitaan sukupuolineutraalia tasa-arvotyötä.Olen mielelläni lähtenyt tässä edelläkävijäksi.
Miesten ja isien aseman parantaminen on minulle läheistä myös siksi, että elin lapsuuteni isän tytärenä, kun vanhempani olivat eronneet ja valitettavasti tämä herätti kanssaihmisissä, erityisesti naisissa, säälin sekaisia tunteita. 80-luvulla kun vielä ajateltiin vahvasti, ettei lapsista kasva yhteiskuntakelpoisia ilman äidin lempeää läsnäoloa lapsensa jokapäiväisessä arjessa. Ehkä minustakaan ei sitten kasvant sellaista? Väitän ettei ainakaan kasvanut sellaista, mikä olisi ollut keskiverto äidin unelma 80-luvun yhteiskunnassa. Olen silti omasta mielestäni pärjännyt varsin hyvin. Kiitos siitä kuuluu isälleni ja koko Lähteen suvulle.
Haluni päivittää isyyslaki on myös herättänyt kysymyksiä. Naisia tämä aihe on kiinnostanut miehiä enemmän. En yhtään ihmettele, sillä nykyinen isyyslaki on epätasa-arvoinen. Isän asemaa tulisi tasa-arvoistaa ja vahvistaa.
Tähänkin paloon minulla löytyy henkilökohtainen syy. Olen elänyt omassa perheessäni sellaisessa tilanteessa, jossa ex-mieheni juridinen asema poikansa elämässä oli lähes olematon. Olen hänen rinnallaan käynyt taistelun isän oikeuksien puolesta. Olen nähnyt kuinka viranomaiskoneistomme reagoi ja millaisia asioita lainsäädäntömme on heiltä edellyttänyt. Tämän prosessin aikana olen havainnut, että isyyslaki tulee päivittää. Isyyslain aukkojen vuoksi läheskään joka kerta lapsen etu ei toteudu täysimääräisesti.
Entä sitten perustulo? Miksi kannatan henkeen ja vereen sosiaaliturvan kokonaisuudistusta ja perustulomallia? Sosiaalitrurvajärjestelmän jäykkyyteen olen törmännyt useamman kerran tuttavapiirissäni ja henkilökohtaisessa elämässäni. Itseasiassa perheemme elää nytkin tilanteessa, jossa edellinen täysiaikainen työsuhteeni päättyi viime vuoden lopussa ja aloitin osa-aikaisen työn helmikuun puolivälissä. Saan osa-aikatyöstäni vajaan 1000€ palkkaa ja voin hakea sen päälle soviteltua päivärahaa. Teoriassa tämä kuulostaa hyvin simppeliltä.
Käytännössä tämä on hyvin hankalaa. Kunkin kuun tulot jakautuvat kahdelle eri kuulle. Kun olen kuun lopussa saanut palkan, voin toimittaa ammattiliiton kassaan päivärahahakemuksen ja palkkakuitin. Liiton kassassa menee vähintään pari viikkoa ennenkuin he käsittelevät hakemukseni ja vasta sen jälkeen saan edelliselle kuulle kuuluvat tuloni sieltä. Tulot tulevat takautuvasti. Mikäli teen lisätöitä esim. opettajan sijaisena, voin ottaa töitä vastaan aina alkukuusta, jotta ehdin saada opetustyöstä palkkakuitin samaan aikaan, kun osa-aikatyöstäni tulee palkkakuitti. Mikäli tekisin loppukuusta, palkkani siirtyisi seuraavan kuun palkanmaksuun ja tämä aiheuttaisi sen, etten saisi hakea soviteltua päivärahaa ajallaan, vaan vasta kuukauden kuluttua, kun olisin saanut muutaman tunnin sijaisuudesta palkkakuitin. Elämä on siis jatkuvaa painottelua ja kikkailua.
Minusta sen ei pitäisi toimia niin. Minusta työn vastaanottamisen tulisi olla aina ja kaikissa muodoissaan kannattavaa. Kannatan lämpimästi perustulojärjestelmää, joka takaisi sen, että kunkin kuun tulot tasattaisiin verotuksen avulla ja kunkin kuun tienestit olisivat todellisuudessa henkilön käytössä sen kuun aikana jolloin ne on tienattu. Tämäkin on minulle siis henkilökohtaista.
Enkä minä todellakaan ihmettele, miksi joku jättää sen osa-aikaisenkin työn vastaanottamatta, jotta välttyisi kaikelta tältä paperisodalta ja vaivan näöltä. Tällainen järjestelmä on kokemukseni mukaan niin täynnänsä kannustinloukkuja, etteivät nykyiset päättäjät varmasti pysty sitä edes käsittämään, kun heidän arkensa on niin kaukana meidän kaltaisteni arjesta. Köyhyys ei ole kenestäkään kivaa. Vielä vähemmän kivaksi sen tekee, se että ahkeruudesta “palkitaan” tuloloukkuihin joutumisella! Ilmeisesti meillä on siis varaa pitää työkuntoisia ja työikäisiä työttöminä vain järjestelmän takia. Minusta sellainen on typerää yhteiskunnallista toimintaa. Siihen tarvitaan muutos!
Sen lisäksi että poliittinen on minulle myös henkilökohtaista, nämä samat asiat ovat vaikuttaneet selvästi myös ammatinvalintaani. Olen opiskellut nuoriso- ja vapa-ajan ohjaajaksi, kulttuurituottajaksi ja nyttemmin luen yhteiskuntapolitiikkaa, sosiaalityötä ja riskos- ja prosessioikeutta yliopistossa. Haluan vahvasti vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin monella eri tasolla; oman työni, oman poliitisen katiivisuuteni ja omien kannanottojeni kautta. Koen että se on minun henkinen elämän tehtäväni. Olen nähnyt paljon epäinhimillisyyttä ja törmännyt moniin epäkohtiin oppiakseni niistä ja auttaakseni yhteiskuntaa ja muita ihmisiä selviytymään niistä paremmin. Tätä “elämän tehtävää” koen toteuttavani myös politiikan kentällä. Siksi voin myöntää, että minulle poliittinen on myös mitä vahvimmin henkilökohtaista ja henkilökohtainen on ihmisella aina vahvasti sydämen asia!
Hanna-Kaisa
Pieni kävelevä lakikirja 