Olen elämäni käännekohdassa. Ainakin minusta tuntuu hyvin vahvasti juuri siltä. Toisaalta koko elämä vaikuttaa olevan täynnä erilaisia käänteitä, joiden perässä juoksemista kutsumme elämäksi.
Äitinä oleminen on mielenkiintoista. Ensimmäiset vuodet odotamme lastemme kasvavan ja olemme suunnattoman ylpeitä siitä, että he ovat oppineet uusia asioita ja kehittyvät. Juuri kun heidän kanssaan alkaa pärjätä loistavasti, heissä alkaakin tapahtua epämieluisia muutoksia. He muuttuvat elämän repiviksi murrosikäisiksi ja itse alat päivä päivältä paremmin ymmärtää eläinlajeja, jotka syövät omat poikasensa.Juuri kun olet ihan varma siitä, että mikään mitä yritit opettaa, neuvoa ja kertoa ei ole missään nimessä päätynyt jälkikasvusi jakeluun he muuttuvat kuin taikaiskusta järkeviksi, seesteisiksi, hauskoiki ja rakastaviksi olennoiksi jälleen. Ja nimenomaan silloin sinun pitäisi pystyä luopumaan heistä. Todella epäoikeudenmukaista.
Aikanaan en olisi ikinä uskonut, että äidin luopumistyö olisi näin pitkä ja monivaiheinen prosessi. Samaan aikaan koet suunnatonta kiitollisuutta jokaisesta päivästä, jonka täysikasvuinen pesueesi jäsen viettää vielä kanssasi ja samaan aikaan pelkäät sitä päivää, kun hän luopuu sinusta. Todella itsekästä, mutta minkäs sitä äiti tunteilleen mahtaa?
Oma poikani täyttää syyskussa 19-vuotta. Hän valmistuu puusepäksi ja sen jälkeen lähtee armeijaan. Omat tunteeni tästä kaikesta ovat hyvin ristiriitaiset. Toisaalta hän on minun ihana pieni auringonpaisteeni, maailman eniten suojelusta tarvitseva rakkaani. Toisaalta taas haluan vimmatusti luottaa siihen, että hän on onnistunut imemään kasvualustastaan juuri sen tarvittavan määrän itseluottamusta, rohekutta ja kykyä vastaanottaa pettymyksiä, mitä maailmassa selviytymiseen tarvitaan. Haluan ehdottomasti myös luottaa siihen, ettei hän kokonaan jätä minua yksin, vaikka lähteekin piakkoin kokeilemaan omia siipiään. Ainakin hän voi luottaa siihen, että elleivät siivet kanna ja lentomatka muuttuu räpiköinniksi, niin hän voi aina halutessaan palata kotipesään hakemaan uusia voimia. Kerta toisensa jälkeen.
Tulen myös itse elämässäni moneen käännekohtaan syyskuussa, kun poikani täyttää 19-vuotta. Kun poika syntyi, olin 2 viikkoa aikaisemmin itse täyttänyt tuon 19-vuotta. Hyvä Jumala sentäs ajattelen, jos poikani saisi lapsen saman ikäisenä. Enkä kyllä itsekään nyt yhtään ihmettele sitä, miten omat läheiseni silloin ajattelivat ja pelkäsivät sitä, että säilyyköhän koko kakara ylipäätään hengissä. Niin ajattelisin itsekin kun olen tämän ikäinen. Onneksi 19-vuotias nuori äiti ei paljoa maailman rajallisuudesta, murheista tai vaaroista itsekään tiennyt, joten äidiksi alkaminen ei itsestä tuntunut pelottavalta asialta. Sitä otettiin päivä kerrallaan vastaan sellaisina kuin ne tulivat. Tänä syksynä tulen kuitenkin sellaiseen käännekohtaan, että minä olen ollut yhtä kauan elämästäni jonkun toisen ihmisen äiti, kuin ennen sitä olin elänyt. Siitä eteen päin elämäni kääntyy sellaiseksi, että äitiyttä on kestänyt aina vaan kauemmin ja kauemmin suhteessa äitinä olemattomuuteeni. Se on aika valtava kokemus.
Mitä sitten on olla äiti? Itse ajattelen että äitiys on osa elämää. Ei se sen kummempaa ole. Se ei ole mikään ammattinimike tai erillinen roolisuoritus vaan kukin äiti toteuttaa äitiyttään oman itsensä kautta. Äitinä kasvetaan ja kehitytään samassa suhteessa jälkikasvunsa kanssa. Äitiys ei lopu siihen, kun lapset aikuistuvat, se vaan muuttaa muotoaan. Sen täytyykin pystyä muuttumaan. Muuten lapsi ei voi aikuistua rauhassa.
Toivottavasti minä osaan antaa omieni aikuistua rauhassa…
Hanna-Kaisa
Pieni kävelevä lakikirja 