Tänään, edesmenneen isoäitini nimipäivänä Suomen Puolustusvoimat lähestyivät perhettäni kirjeitse. Tai ainakin niin minä sen koen, vaikka kirje olikin osoitettu pojalleni Lasselle. Kirjeessä komeili kutsuntakuulutus.
Kutsu miesten kouluun herättää äidissä paljon tunteita. Erityisen ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olen ylpeä pojastani, joka on kasvanut siihen ikään, että valtio tarvitsee häntä. Toisaalta taas 36-vuotias äiti kokee itsensä liian nuoreksi laittaakseen lapsensa armeijaan. Äitinä koen, että minulla on riittämättömät tiedot asepalveluksesta, koska en ole sitä itse suorittanut. Tietämykseni perustuvat muiden kokemustietoon, jota olen kuullut. Kokemukset eivät kaikki ole olleet erityisen hyviä.
Ensisijaisiksi palveluspaikoiksi on ehdotettu Kouvolan Vekarajärveä, Lappeenrannan Maasotakoulua, Pohjois-Karjalan prikaatia Kontiorannassa, Reserviupseerikoulua Haminassa ja Pohjois-Karjalan Rajavartiostoa Onttolassa. Mitä minä näistä tiedän? En juuri mitään!
Poika itse tuntuu olevan hyvin tietoinen minne aikoo palvelukseen hakea. Se on tietysti hyvä asia. Haluaisin toki antaa ja jakaa neuvoja palveluspaikan valinnassa, mutta tässä vaiheessa on varmaan syytä jo opetella kunnioittamaan sitä, että lapsi aikuistuu ja antaa hänelle vapaus tehdä suuret ratkaisunsa itse.
Olen teoriassa kannattanut valikoivaa asevelvollisuutta. Käytännössä kannatan sitä jatkossakin. Puolustusmäärärahoja tulisi kohdentaa uudella tavalla. Siviilikriisinhallinta ja luonnonkatastrofien torjunta tulisi huomioida nykyistä paremmin. Osa rahoista tulisi kanavoida syrjäytymisen ehkäisyyn, sillä sisäasianministeriön 2008 tekemän selvityksen mukaan suurin uhka maamme turvallisuudelle on syrjäytyminen.
Palkka-armeijaa en kannata. Olisi kamalaa ajatella oman lapseni tai kenen tahansa nuorukaisen liittyvän palkka-armeijaan ja joutuvan sitä kautta mukaan sotilaallisiin operaatioihin ympäri maailmaa. En kannata myöskään Suomen sotilaallista liittoutumista. Kantani Natoon on pysynyt jo nuoruusiästäni lähtien samana. Olen ollut aina hyvin ylpeä siitä, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton ja itsenäinen tasavalta.
Minusta isänmaallisuus ei ole pelkästään sitä, että halutaan pitää suomi suomalaisilla. Isänmaallisuutta ei ole myöskään liiallinen militarismin kannatus. Isänmaallisuutta ei ole kansallisidentiteetin vahvistaminen ulkoa päin tulevin keinoin.
Minusta isänmaallisuutta on aito kansallisylpeys, joka ei tarkoita suvaitsemattomuutta, vaan päin vastoin. Lapsillekin voi opettaa isänmaallisuutta faktoihin ja maailman muutokseen perustuvasti. Isoisoisän ja isomummon sukupolvi teki suuren työn taistelemalla itsenäisen maan suomalaisille. Armeijaan meno voi olla kunnioitus tätä kaikkea kohtaan. Asepalvelus ei enää osoita sotamyönteistä ajattelua. Nykyään turvallisuusuhat eivät kuitenkaan ole läheskään aina sotilaallisia. Syrjäytyminen on kansallinen uhka, jota tulee pyrkiä ehäisemään. Kulttuurimme on muuttunut parempaan suuntaan. Ihmiset elävät globaalissa maailmassa. Maailmankansalaiset voivat olla ystäviä keskenään. Internet on tuonut lapsille ja nuorille ystäviä ympäri maailman ja eri maiden kansalaiset voivat kokea olevansa yksi ihmiskunta.
Yksittäisenä perheenä ja yksittäisenä äistinä kutsuntakirjeen tipahtaminen postiluukusta on kuitenkin aina viesti lapsuuden loppumisesta. Valtio tarvitsee lastani.
Pieni kävelevä lakikirja 